Rakas rikkaruoho

Elämässä viihtyy paremmin, kun yrittää nähdä asioiden valoisat puolet. Pystyisin luettelemaan kymmenen vihoviimeistä rikkaruohoriesaa, mutta tänään teen toisin. Kerron niistä, mitkä ovat ilahduttaneet minua.

Pihakäenkaali ja päivänkakkara ovat molemmat mukavia veijareita. Ne ilmestyvät milloin minnekin, katoavat seuraavana vuonna ja tulevat esiin taas jossain toisaalla. Molempia on helppo kitkeä, jos ne sattuvat asettumaan epäsopivaan paikkaan, mutta minä en juuri koskaan kitke niitä. Käenkaali tuo hauskoja väriläikkiä puutarhaan. Päiväkakkara on suloisin luonnonvarainen kukka koko maassa - ainakin minun mielestäni.

Voi riemun määrää, kun viime vuonna tajusimme, että se on luumu! Perustimme heti muutettuamme kompostikulmauksen tontin laidalle. Sen näkösuojaksi siirsimme ojasta metrin korkuisen puskan, jota kumpikaan meistä ei tunnistanut. Se oli kasvanut unohdettuna ryteikössä. Alkuperäinen tarkoituksemme oli kitkeä se pois. Mutta siinä oli kauniit lehdet, ja se näytti terveeltä, eikä meillä juuri siihen hätään ollut muutakaan, mitä kompostin eteen laittaa. Se alkoi viihtyä paikalla ja kasvoi kokoa. Totesimme, että oli kasvi mikä hyvänsä, se saa jäädä. Viime vuonna se teki ensimmäiset pienet luumut.  Linnut ennättivät kuitenkin syödä ne ennen meitä. Tänä vuonna oksat ovat täynnä raakileita. Täytyy suojata kasvi verkolla, että meillekin jää muutama maistiainen.

Maahumalaa kasvaa puutarhassamme monessa paikassa. Tässä se leviää iloisena leikkimökin kulmalla. Paikka on varjoisa ja kuiva. Olen yrittänyt kasvattaa siinä taponlehteä, suikeroalpia, rentoakankaalia ja pikkutalviota, mutta kaikki ovat kuolleet. Tänä kesänä kokeilin viimeisenä vaihtoehtona maahumalaa. Kas, se viihtyy ja leviää! Ihana kasvi.

 
Pieni varoitus niille, jotka haluavat nurmikkonsa muistuttavan virheetöntä golfviheriötä: jos maahumala leviää nurmikolle, olet menettänyt pelin. Itse en välitä. Minä ajattelen nurmikon puutarhan matoksi. Niin kuin hienoimmissa matoissa sisällä myös nurmikossa ulkona saa olla erilaisia pintoja: toisaalla heinää ja apilaa, toisaalla pelkkää heinää, jossain heinää ja maahumalaa, kulmissa heinää ja sammalta. Mutta voikukat, niittyleinikit ja piharatamot kitken pois niin tarkoin kuin suinkin. En pidä niistä, koska ne ovat niin agressiivisia leviämään ja myös kasvutavaltaan dominoivia. Jo pari päivää nurmikon leikkaamisen jälkeen voikukka nostaa lehtensä muiden yläpuolelle eikä suostu asettumaan luontevaksi osaksi mattoa. Piharatamo kasvaa matalana, mutta sen lehdet ovat suhteettoman suuria ja näyttävät likalaikuilta pihamatossa. Niittyleinikin lehdet muodostavat myös liian näkyvän muotokontrastin hentojen heinien parina. Mutta maahumala sopii nurmikkoon, suostuu heinien partneriksi eikä kaappaa tilaa kokonaan itselleen, kasvaa matalana ja sointuu sävyihin.

Hiirenvirna on yksi ihanimmista Suomessa kasvavista niittykasveista. Toivotan sen tervetulleeksi mihin se vaan tahtoo puutarhassani asettua. Tässä se kaulailee liljoja.

Oho. Miten persija päätyi kukkapenkkiin? Huidoinko siemenpussin kanssa lähistöllä, vai kippasinko jotain jämämultia penkkiin? Pudistelinko likaisia vaatteitani? Oli miten oli, persilja ilmeistyi tuuheana ja hyvinvoivana viime kesänä. Koska persilja on kaksivuotinen, saamme nauttia siitä myös tänä kesänä. Sillä on jo maustettu monta kesäsalaattia ja kastiketta.