tiistai 31. toukokuuta 2011

Tänään toukokuun lopussa kukkii

Bellikset eivät pysy penkissä. Otin nurmikon puolelle hiipineitä karkulaisia ruukkuihin kasvamaan. Vieressä aloittelee kasvua isonoolana, jota kasvatan nyt ensimmäistä kertaa. Saapa nähdä, lähteekö se siitä. Huomiseksi on luvattu hellettä. Luulisi kasvun pääsevän nyt hyvään vauhtiin.
Parina runsaslumisena talvena kaiteen varassa roikkuva ruukkuhylly on tullut rytinällä alas. Kuvittelin, että lumipeitteen alla kasvit talvehtisivat ruukuissa. Olin istuttanut helmililjoja ja lumikelloja kookkaisiin saviruukkuihin. Mutta paino oli kaiteelle liikaa. Eikä ruukuista noussut mitään. Seuraavana talvena kokeilin samaa uudelleen. Miten se menikään: tyhmä on se, joka tekee saman asian samalla tavalla uudelleen odottaen eri lopputulosta. Jospa muistaisin tämän vielä syksyllä.

Kesäisin kerään kaiteelle sekalaisen seurakunnan yksi- ja monivuotisia kasveja. Yleensä niin, että otan pistokkaita tai siirrän yksivuotisia ojasta. Ostan vain vähän kesäkukkia valmiina taimina. Kasvatan itse krassit, hyasintti- tai ruusupavut, kelloköynnökset ja samettikukat. Luonnon antimista maahumala on paras. Se kasvaa kesän aikana ruukussa pitkäksi valtoimenaan roikkuvaksi hunnuksi, joka sopii minkä tahansa kukan pariksi muratin korvikkeena. Parasta siinä on se, että se talvehtii vilpolassa ruukussa ja alkaa työntää uutta kasvua jo helmikuussa. Maaliskuussa otan siitä latvapistokkaita ja kesäkuussa olenkin sitten ihmeissäni, että minne saan kaikki taimeni mahtumaan.

Lemmikit ovat kukkineet jo pari viikkoa. Löysin niitä ojan puolelta ja siirsin pari vuotta sitten tälle paikalle puutarhaan. Hyvin ne ovat siinä pysyneet. Muutaman lapsen ovat lähettäneet mailmaan: altaan reunalla ja ruusujen juurella sinertää myös.
 Myös lemmikki kukkii pitkään ja näyttävästi ruukussa.
Lumipalloheisi aloittelee kukintaansa. Aluksi kukkapallot ovat limenvihreitä. Pensas on viisivuotias ja kasvanut noin kolmemetriseksi. Viime kesänä löysin pienen taivukaslapsen sen juurelta. Tänä kesänä irrotan taivukkaan emokasvista ja istutan kaivon taakse, missä se saa kasvaa ja levitä niin suureksi kuin haluaa. Tätä kasvia ei kannata ajatella pieneen pihaan ainakaan keskelle puutarhaa. Se on todella kaunis, mutta niin kookas, että jättää heiveröisemmät kaverit jalkoihinsa.
Kukkivista pensaista lumipalloheisi ja rinnenangervo ovat suosikkejani. Myös sireeni ja jasmiini ovat ihastuttavia kukkiessaan, mutta kukinta-ajan ulkopuolella ne antavat vähemmän silmänruokaa kuin edellä mainitut.

Norjanangervo kukkii joka vuosi ihmeen hyvin, vaikka se on istutettu kuivalle paikalle sisääntulon viereen. Se raapii auton kylkiä ahtaassa paikassa, mutta saa kaiken anteeksi kauneudellaan. Kukinta on juuri nyt parhaimmillaan.

Omenapuut kukkivat tänä vuonna kehnosti. Se johtuu varmaan siitä, että leikkasin niitä maaliskuussa melko ronskilla kädellä. Kuvassa muutaman vuoden vanhan japanilaisen omenapuun ensikukat. Olen saanut taimen puutarhuri-sukulaiselta. Se on harvinaisuus. Nyt jännitämme, millaisia hedelmiä se tekee.


Pionit raottelevat jo nuppujaan. Viime syksynä punoin pajuista niille tuen, että painavat kukat eivät kaataisi komeita kasveja niin kuin useana vuonna on käynyt.

Taivaan ja maan lahjat


















 
Kun olin lapsi, minulla oli lemmikkipilvi. Sellainen hieman roosan sävyinen kumpupilvi, jonka olin kesyttänyt. Se tuli luokseni aina, kun alkoi ahdistaa. Kiipesin sen pehmeään syliin, jolloin se lennätti minut korkealle taivaalle – sinne, minne riitelyn äänet eivät enää kuuluneet. Pilvi katosi, kun aikuistuin, mutta nyt minulla on tämä puutarha. Kun mieli on musta ja raskas, vedän kumisaappaat jalkaan ja astun omaan maailmaani. Vedän syvään henkeä ja tunnen, miten sielun kuona-aineet poistuvat minusta.

– Kuinka paljon käytät viikossa aikaa puutarhan hoitoon?, minulta kerran kysyttiin.
– Voi, minä olen siellä kaiken vapaa-aikani!, vastasin.

Vasta, kun kysyjä katsoi minua säälien, tajusin, että hänen maailmassaan puutarha tarkoitti ylimääräisiä velvollisuuksia. Minä en ole koskaan kokenut sitä niin. Minulle työ puutarhassa on etuoikeus ja nautinto. En voisi tehdä sitä niin paljon, jos se olisi jonkin ulkoisen motivaation synnyttämää suorittamista. Teen sitä itselleni. Siksi, että niin lapsellisella tavalla rakastan kukkasia ja mullan tuoksua ja pörriäisten touhotuksen seuraamista. Minulle puutarhanhoito on parasta terapiaa riippumatta taudinkuvasta. Se toimii rauhattomuuteen, flegmaattisuuteen, ärtymykseen, jännitykseen, paineiden purkamiseen ja apeaan mieleen. Joskus vain istun ja katselen. Toisinaan riehun kuin heikkopäinen lapion ja kottikärryjen kanssa niin, että hiki virtaa ja naama ja kynnenaluset värjäytyvät mustiksi. Kun illalla kaadun raatona sänkyyn, käsivarsia kivistää, mutta hymy kulkee korvasta korvaan. Kipu tuntuu hyvältä, kun tietää tehneensä jotain sellaista, minkä takia aamulla herää loistavalla tuulella.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Joko olisi aika?

 
Olisinpa aloittanut bloggaamisen tammikuussa. Silloin tulevat siemenluettelot, ja minun puutarhakauteni alkaa. Perhe huomaan sen siitä, että maitotölkkejä ei saa enää litistää pahvinkeräykseen, sillä kerään ne talteen taimikasvatusta varten. Pian tämän jälkeen kaikki ikkunoiden läheisyydessä sijaitsevat pinnat alkavat täyttyä purkeista ja laatikoista. Perhe syö aamiaista multasäkkien kanssa samassa pöydässä. Puutarhakirjat kasautuvat sohvan kulmalle. Minä hautaudun iltaisin viltin alle lukemaan ja kirjoittamaan suunnitelmia. Mustaan muistikirjaan ei kukaan muu saa koskea!

Toukokuussa helpottaa. Pitkiksi venyneet kurpitsan ja krassin taimet siirtyvät kattoikkunoiden alta vilpolaan. Lapset löytävät taas tilaa hammasmukeilleen ja isäntä partakoneelleen yläkerran vessan pöydältä. Taimia karaistaan kylmäkuistilla kuukauden päivät.

Nyt on kesäkuun alku. Taimet ovat muuttaneet ulos. Piha ja terassit on siivottu talven jäljiltä, kesäkukat on istutettu, kasvimaalla ensimmäiset asukkaat nostelevat päitään. Istuin aamulla ikkunassa katselemassa tuulta ja sadetta ja mietin, että ulos ei viitsi mennä. Joko olisi aika perustaa blogi?