 |
Kun olin lapsi, minulla oli lemmikkipilvi. Sellainen hieman roosan sävyinen kumpupilvi, jonka olin kesyttänyt. Se tuli luokseni aina, kun alkoi ahdistaa. Kiipesin sen pehmeään syliin, jolloin se lennätti minut korkealle taivaalle – sinne, minne riitelyn äänet eivät enää kuuluneet. Pilvi katosi, kun aikuistuin, mutta nyt minulla on tämä puutarha. Kun mieli on musta ja raskas, vedän kumisaappaat jalkaan ja astun omaan maailmaani. Vedän syvään henkeä ja tunnen, miten sielun kuona-aineet poistuvat minusta.
– Kuinka paljon käytät viikossa aikaa puutarhan hoitoon?, minulta kerran kysyttiin.
– Voi, minä olen siellä kaiken vapaa-aikani!, vastasin.
Vasta, kun kysyjä katsoi minua säälien, tajusin, että hänen maailmassaan puutarha tarkoitti ylimääräisiä velvollisuuksia. Minä en ole koskaan kokenut sitä niin. Minulle työ puutarhassa on etuoikeus ja nautinto. En voisi tehdä sitä niin paljon, jos se olisi jonkin ulkoisen motivaation synnyttämää suorittamista. Teen sitä itselleni. Siksi, että niin lapsellisella tavalla rakastan kukkasia ja mullan tuoksua ja pörriäisten touhotuksen seuraamista. Minulle puutarhanhoito on parasta terapiaa riippumatta taudinkuvasta. Se toimii rauhattomuuteen, flegmaattisuuteen, ärtymykseen, jännitykseen, paineiden purkamiseen ja apeaan mieleen. Joskus vain istun ja katselen. Toisinaan riehun kuin heikkopäinen lapion ja kottikärryjen kanssa niin, että hiki virtaa ja naama ja kynnenaluset värjäytyvät mustiksi. Kun illalla kaadun raatona sänkyyn, käsivarsia kivistää, mutta hymy kulkee korvasta korvaan. Kipu tuntuu hyvältä, kun tietää tehneensä jotain sellaista, minkä takia aamulla herää loistavalla tuulella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti