torstai 30. kesäkuuta 2011

Veden äärellä



















  
Suomalaiset rakastavat vettä. Vaikka sitä tässä maassa riittääkin, vain harvat saavat asua rantapaikassa. Kesämökki hankitaankin usein veden takia. Yleensä mökille ilmestyy vähitellen myös puutarha, vaikka ei olisi ollut tarkoituskaan. Monilla on tästä syystä kaksi puutarhaa, toinen kotona ja toinen kesämökillä. Meillä ei ole mökkiä, ei omaa rantaa eikä sukulaistenkaan kesäpaikkaa veden äärellä. Mutta meillä on kaksi venettä: moottorivene päiväretkeilyyn ja purjevene pidempiä matkoja varten. Nautimme sekä puutarhasta että vedestä. Olemme ratkaisseet yhtälön niin, että koti on paikassa, jossa pihaa riittää, mutta vesille täytyy lähteä erikseen. Puolen tunnin ajomatka meren rantaan on sen verran vähän, että emme ole kaivanneet kesämökkiä tai rantatonttia. Kotikaupungissamme on myös mukavan kokoinen järvi, jonne moottoriveneen saa vietyä trailerilla suhteellisen vaivattomasti. Järveltä löytyy myös onkipaikkoja ja uimaranta, joten vedestä voi nauttia ilman venettäkin.

Koska tänään sää oli mitä parhain, vietimme koko päivän merellä. Ruokataukopaikaksi valikoitui Pikku-Leikosaari. Saaressa kasvaa mm. käkkäräisiä mäntyjä, rantakukkia, horsmia, maksaruohoja, ruohosipulia, vadelmia ja rantatädykettä. Mutta kaikkein kauneinta saaressa on kuitenkin auringossa välkehtivä meri ja sileiksi hioutuneet rantakalliot.

Karhunputket tuntuivat viihtyvän karussa ja tuulisessa paikassa.


















Kalliot ovat kuin luonnon muovaamia taideteoksia. Sileillä kallioilla on ihanaa makoilla ja kävellä paljain jaloin. Suorassa auringonpaisteessa ne muuttuvat jopa polttavan kuumiksi.



















Kallion koloihin on muodostunut pieniä lammikoita.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Ihana valo

Mitä enemmän istutukset ovat kasvaneet kokoa, sitä enemmän puutarhaan on syntynyt valon ja varjon maalaamia tunnelmia, jotka muuttuvat päivän kuluessa. Iltapäivän valo saa nukkapähkämön hehkumaan parvena enkeleitä.
     
Lomani alkoi tänään. Päivää on leimannut ihana joutilaisuus ja mitään tekemättömyys. Niin kuin usein ennen lomalle lähtöä, tänäkin vuonna viimeiset työpäivät olivat raskaita ja pitkiä. Siksi en ole ehtinyt puutarhaan pariin päivään. Tänään olen kulkenut hitaasti ympäri pihamaata, istuskellut nurmikolla, haistellut, tutkinut ja ihastellut. Kuin tilauksesta sää on muuttunut aurinkoiseksi ja lämpimäksi. Vielä tänään ei ollut aika rehkiä. Lomalla ehtii kyllä.
  
Kurjenmiekan lehdistö tarjoaa peurankellolle suojan paahteelta. Tämä pari on erottamaton. Olen siirtänyt molemmat alkuperäiseltä paikaltaan, jossa ne kasvoivat ensin vierekkäin, lopulta toisiinsa sekoittuneina. Ne olivat antaneet uskollisuuslupauksen. Vaikka kitkin juurakot ennen siirtoa ja istutin kasvit kauas toisistaan, heti seuraavana kesänä peurankellot ilmeistyivät kuin tyhjästä kurjenmiekkojen väliin. Paikassa, johon olin peurankellon tarkoittanut, ne kuolivat. Mikä minä olen heidän ikuista onneaan särkemään?
  
Parin viikon sateisen jakson jälkeen auringonpaiste tuntuu hyvältä. Pohjoisessa valossa on jotain aivan erityistä. Sen tajuaa silloin, kun käy keskikesällä jossain Päiväntasaajan tuntumassa ja palaa sitten takaisin Suomeen. Silloin huomaa, että valolla on täällä erilainen väri ja luonne. Se tulee hitaasti matalalta ja painuu hitaasti taivaanrantaan. Varjot ovat pitkiä. Valo on keltaista eikä kaiken puhki polttavan valkoista niin kuin etelässä. Varjot sävyttyvät pehmeästi siniseen. Se luo ympäristöön jännittäviä sävyjä ja ihastuttavia läpikuultavia lehvästöjä, joiden takaa valo siivilöityy. Sellaista ei ole etelässä. Siellä valo on voimakas ja kova ja tulee suoraan ylhäältä. Varjot ovat melkein mustia. Päivä vaihtuu yöksi nopeasti, ja yö on täysin pimeä.

Kesä Suomessa on etuoikeus ja arvokas lahja pitkän ja pimeän talven jälkeen. Silloin on lupa imeä itseensä valoa ja tuntea, kuinka se vahvistaa ruumiin ja sielun.
 
Varjoliljat viihtyvät puolivarjoisassa paikassa, jossa suora auringonpaiste osuu niihin vain pienen hetken päivän aikana. Tämän kasvin kohdalla katson jonkinlaisen friikkirajan ylittyneen. Kun muutimme taloon, löysin tontin laidalta yhden taimen. Ilmeisesti niitä oli joskus ollut enemmänkin, mutta jäljellä oli vain yksi reppana. Tunnistin kasvin lehtien perusteella liljaksi, mutta en ollut nähnyt sen kukkivan, joten en tiennyt täsmälleen, mikä se oli. Kaivoin sen maasta, mutta herkkä sipuli rikkoutui ja suomut levisivät irtonaisina paloina käteeni. Kiukutti. Otin matalan laatikon ja laitoin suomut siihen noin kymmensenttiseen multakerrokseen. Laatikon piilotin tontin laidalle aitan taakse. Olin kuullut, että liljoja voi lisätä sipulin suomuista, mutta että siinä menee vuosia. Niin kuin menikin. Ensimmäisenä vuonna nousi yksittäisiä lehtiä. Taisi toisenakin vuonna olla yhtä surkea tilanne. Oli pitkiä aikoja, että en muistanut koko laatikkoa. En muista tarkalleen, milloin istutin taimet kukkapenkkiin, mutta vielä meni vuosia ennen kuin ne kukkivat. Nyt niitä on komea ryhmä, jota rakastan ja vaalin. Joku voisi sanoa, että näin kovasti vaivaa, mutta oikeastaan en tehnyt mitään - odotin vain.

Tarha-alpi kylpee valossa. Lumipalloheisi suo sille kevyttä varjoa, joka saa sen lehdistön elämään vihreän eri sävyissä.

 



sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Kivikaudella

Kun elää käsillä tekevän miehen kanssa, sitä olettaa, että talosta löytyy työkaluja silloin, kun niitä tarvitsee. Mutta ystävät, se on juuri päin vastoin. Käsillä tekevän miehen työkalut eivät ole koskaan omalla paikallaan työkalukaapissa. Ne ovat pajalla tai veneellä tai naapurilla lainassa tai auton takakontissa. Takakontti ei tietenkään ole pihassa, kun ei autokaan ole, kun se on miehen mukana - missä muuallakaan kuin pajalla korjaamassa venettä. Mihin olisin vasaraa tarvinutkaan? Kivelläkin voi naulata.

Pajutuestaan ulos kasvanut kärhö oli kiertynyt sykkyrään viereisen pensaan syliin. Hätä keinot keksii: Iskin rivin nauloja aitan räystäslautaan ja pingotin juuttinarusta jatkotuen. Sitä pitkin kärhö saa matkustaa vaikka katolle asti, jos mielii.

Tack, Väla skola

Tukholma, vanha kaupunki. Pysähdyimme terassille nauttimaan kupposet kahvia. Takorautaista kaidetta kiertää perinteiset punasaviruukkuihin tehdyt kesäkukkaistutukset: Murattia ja vaaleanpunaisia pelargonioita.



  
Koska juhannussää oli mitä oli, teimme pikalähdön laivalla Ruotsiin. Epävakaista oli Tukholmassakin. Koska vanhassa kaupungissa suurin osa kaupoista oli kiinni, päätimme pienen kävely- ja kahvilakierroksen jälkeen mennä lautalla Djurgårdeniin. Skansenin portilla alkoi sataa. Hetken harkitsimme, että viitsimmekö mennä. Mutta sadekin on asennekysymys. Sitä voi jäädä sisälle harmittelemaan tai sitten voi kävellä sateenvarjon alla ja ihmetellä, miten raikas ja erilainen maailma onkaan kaatosateessa.

Väla skolan kohdalla huokaisin, että onneksi tulimme. Pihalla oli sellaisia sorakäytäviä, millaisia olin aina halunnut nähdä. Ne oli tehty huolellisesti sieväksi pieneksi muotopuutarhaksi. En halua meille muotopuutarhaa, mutta olen pitkään harkinnut, pilkkoisinko yhtenäisen nurmikenttämme polkujen paikoilta sorakäytävillä. Olen arkaillut asiaa, vaikka siitä on puhuttu kauan. Välillä olen miettinyt askellaattojakin, mutta sorakäytävät olisivat pehmeämpiä ja luonnollisempia. Väla skolan pihassa myös mieheni innostui asiasta. Sitten täytyykin enää päättää, millaista soraa käytämme. Haluaisin sellaista, minkä päällä voi kävellä myös paljain jaloin. Käytännössä se tarkoittaa jotain rantakiveä. Tänä kesänä projektia ei enää ehditä, mutta kesä tulee joka vuosi. Laitamme idean kypsymään.

Väla skolan pihassa sorakäytävät olivat hyvin hoidettuja. Myös hyötytarha ja lehmuskuja talon sivustalla olivat näkemisen arvoisia. Vain ruotsalaisilla voi tulla mieleen tehdä ruusuaidanteita hedelmätarhan silmäniloksi.

Väla skolan pihamaalla huolehtiva hanhiäiti suojasi lapsukaisiaan sateelta.


















 
Ruotsalaisia ei sade haitannut. Siellä he tanssivat juhannussalon ympärillä sadetakeissa ja söivät jäätelöä, vaikka näpit olivat varmaan kaikilla jo kohmeessa.

Mutta yhtäkkiä sade lakkasi, ja aurinko tuli esiin. Kävelimme siirtolapuutarhoille. Ne olivat kuin nukkekoteja. Muutaman neliön tilaan oli saatu kaikki tarpeellinen: keittonurkkaus, pieni pöytä ja tuolit sekä sivusta vedettävä sohva, jossa saattoi nukkua. Pihoilla kasvoi perinteisiä perennoja ja kohopenkeissä vihanneksia.

Miten pieneen tilaan onni mahtuukaan!

Minikokoinen puuhella ja kuparikattilat olivat kuin satukirjasta.



































Valtavia vaaleanpunaisia pioneja, täydessä kukassa olevia jasmiineja ja erilaisia pensasruusuja oli joka puolella Skansenia. Muurien reunoilla kasvoi pitkinä nauhoina ahomansikoita.


 
Ruusutarhassa oli niin monenlaisia ruusuja, että olin kuin vauhko vasikka, joka hyppii mättäältä toiselle eikä tiedä miten päin olisi. En pysynyt millään enää rekisteröimään, mikä oli mikäkin. En ole päässyt puutarhaharrastuksessani vielä ruusuasteelle. Mielikuvissani ruusuharrastajat ovat käveleviä tietosanakirjoja, jotka osaavat kaikki latinankieliset nimet ulkoa ja tietävät jokaisen lajikkeen erikoisvaatimukset. Pidän kovasti ruusuista, mutta toistaiseksi perennojen ja koristepuiden ja -pensaiden kasvattamisessa on ollut minulle riittävästi opittavaa. Ehkä sitten vanhoilla päivilläni keskityn ruusuihin. Toistaiseksi puutarhassani kasvaa vain pari pensasruusua, yksi köynnösruusu ja muutama ryhmäruusu, jotka olen kokeeksi laittanut.

Skansenin ruusutarhassa menin jotenkin pois tolaltani. Olin niin tohkeissani tuoksuista ja väreistä, että en muistanut vaihtaa sään muututtua kameran ASA-lukua. Kaikki ruusukuvat ovat ylivalottuneita.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Päivän vihreät

Vihreä on puutarhan perusväri. Se onkin lempivärini. Vihreästä löytyy enemmän erilaisia sävyjä kuin mistään toisesta väristä: On kirkkaat ja sameat, murretut ja puhtaat, synkät ja pastellit, turkoosit ja limenvihreät, siniharmaat ja hopeat.

Ei ihme, että kokemattomista nuorista sanotaan, että he ovat "vihreitä". He ovat viattomia ja puhtaita, kasvunsa alussa, mutta vielä vähän raakileita. Heleä vaaleanvihreä on toivon ja kasvun väri.


















Nukkapähkämöä kutsutaan myös lampaankorvaksi. Sen karvainen pinta on ihanan silkinpehmeä. Väri on ainutlaatuisen ihastuttava hopeanharmaa. Kun kukkavarret leikkaa kukinnan jälkeen, kasvusto säilyy tuuheana koko kasvukauden. Kasvi leviää voimakkaasti ja kaipaa säännöllistä jakamista. Yhdestä siemenpussillisesta sain valtavan määrän taimia. Kasvia kasvaa meillä neljässä eri paikassa - ja taas saisi jakaa.

Puutarhan tärkeimpiä vihreitä ovat ainavihannat havut. Meidän suosikkejamme ovat kolme riviin istutettua valkokartiokuusta, joita kutsumme tonttusiksi. Ne ovat kolmoset samasta poikueesta, mutta veljekset ovat kasvaneet eri tahtiin. Ne seisovat sievästi pituusjärjestyksessä tuuheina ja ylväinä talon varjoisella pohjoisella seinustalla.

Kotkansiivet sain hyvältä ystävältäni, jonka luona ne menestyivät vähän liiankin hyvin. Ne pyrkivät kaappaamaan kukkapenkin kokonaan. Neuvokas ystäväni kaivoi ne maasta ja istutti uudelleen valtavien muovisoikkojen sisään siten, että poisti soikoista pohjat ja upotti ne kokonaan maahan. Näin kasveille rajattiin selvä oma tila, josta ne eivät hevillä ole päässeet leviämään. Itselläni kasvi ei menestynyt ollenkaan yhtä hyvin. Pari vuotta se kitui kuivassa paikassa, kunnes otin taimet jättiruukkuun talon sisäänkäynnin viereen. Paikka on koko päivän varjossa. En ollut saanut mitään muuta viihtymään siinä. Mutta kotkansiipi viihtyi! Nyt se on kasvanut ruukussa jo neljä vuotta eikä ole pannut kahta ennätyskylmää talveakaan pahakseen. Oletin, etä joudun kastelemaan sitä jatkuvasti, mutta hyvin se on pärjännyt sillä, mitä taivaalta on tullut.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Synkkä ja myrskyinen yö

Sade taukosi illansuussa hetkeksi. Yritin ottaa muutamia kuvia, mutta myrskytuulessa mikään ei pysy sekunttia paikallaan. Kaikki kuvat näyttävät tältä:

Se on palavarakkaus. Etkö muka tunnista?

Vanhat koivumme pudottavat kovassa tuulessa suuria oksia. Kasvihuoneeseen on juuri vaihdettu ehjiä laseja rikkoutuneiden tilalle. Nyt toivon, että ei tule osumaa.

Juhannusruusukin itkee. Huomenna on keskikesän juhla, yötön yö, suvi suloisimmillaan. Vettä tulee vaakasuoraan. Vedän villasukat jalkaan ja hautaudun peittojen alle lukemaan.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Tuen tarpeessa

Köynnökset, puut, marjapensaat ja emäntä tarvitsivat tukea. 


















 .
Ostoslistat ovat hyödyllisiä. Ne auttavat muistamaan, mitä piti ostaa. Paitsi silloin, kun listan jättää lähtiessään pöydälle. Ei haittaa, onhan listalla vain kaksi asiaa. Ne nyt muistan vaikka unissani takaperin: pensasleikkuri ja jyrsijäverkkoa. Kaupassa herään ajatukseen, että pienille puille piti laittaa tukia. Ostan harjanvarsia ja tukinauhaa. Samalla kertaa nappaan mukaan puuttuneet kompostikehikot ja köynnöstuet. Juuttinarua tarvitaan aina. Kauniit seinäamppelit ovat tarjouksessa. Mitä olinkaan ostamassa? Niin, se oli se tukikehikko punaherukalle. Takakontti tulee täyteen. Olen kovin tyytyväinen itseeni – miten tehokas olenkaan, kun hoidan monta kärpästä samalla iskulla.

Kotona isäntä alkaa merkitsevästi huokaillen purkaa vanhaa pensasleikkuria osiin. Kun se alkaa savuttaa, hän viimein tokaisee:
– Uskotko nyt ettei tästä tule enää kalua?
– En minä sillä. Meinasin vaan, että saat sitten valita. Että tulee valittua hyvä. Menemmekö huomenna ostamaan?
– Sitä verkkoa myös?
– Sitä myös. Niitä oli niin monenlaisia, että mistä niistä nyt tietää, mitä halusit.
– Taisit unohtaa?
– Muistin kuitenkin kotimatkalla.
– Tarkoitat pihassa?
– Noh...oikeastaan nyt, kun tässä tuli puheeksi.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Päivän viimeisiä

Kukkien lakastumiseen liittyy aina pientä haikeutta. Tuntuu vaikealta ajatella, että tapaamme seuraavan kerran vasta vuoden kuluttua. Toisaalta puutarhurin mielenkiinto pysyy yllä, kun kasvit kasvavat, kukkivat ja lakastuvat vuorotellen. Tila muuttuu ja elää. Värit ja tunnelmat vaihtuvat. On jännittävää kulkea puutarhassa, sillä aina silmään tarttuu jotain uutta, mitä ei ollut vielä eilen.

Lemmikki pudottelee vihoviimeisiä kukkiaan.

Lupiinit ovat alkaneet ränsistyä. Mutta tällaisia pieniä lapsukaisia puskee vielä esiin. Punaiset lupiinit ovat ihmeellisen kauniin värisiä. Ne eivät leviä samalla tavalla kuin siniset. Siksi niitä voi huoletta istuttaa kukkapenkkiin. Olen kasvattanut taimet siemenistä.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Rakas rikkaruoho

Elämässä viihtyy paremmin, kun yrittää nähdä asioiden valoisat puolet. Pystyisin luettelemaan kymmenen vihoviimeistä rikkaruohoriesaa, mutta tänään teen toisin. Kerron niistä, mitkä ovat ilahduttaneet minua.

Pihakäenkaali ja päivänkakkara ovat molemmat mukavia veijareita. Ne ilmestyvät milloin minnekin, katoavat seuraavana vuonna ja tulevat esiin taas jossain toisaalla. Molempia on helppo kitkeä, jos ne sattuvat asettumaan epäsopivaan paikkaan, mutta minä en juuri koskaan kitke niitä. Käenkaali tuo hauskoja väriläikkiä puutarhaan. Päiväkakkara on suloisin luonnonvarainen kukka koko maassa - ainakin minun mielestäni.

Voi riemun määrää, kun viime vuonna tajusimme, että se on luumu! Perustimme heti muutettuamme kompostikulmauksen tontin laidalle. Sen näkösuojaksi siirsimme ojasta metrin korkuisen puskan, jota kumpikaan meistä ei tunnistanut. Se oli kasvanut unohdettuna ryteikössä. Alkuperäinen tarkoituksemme oli kitkeä se pois. Mutta siinä oli kauniit lehdet, ja se näytti terveeltä, eikä meillä juuri siihen hätään ollut muutakaan, mitä kompostin eteen laittaa. Se alkoi viihtyä paikalla ja kasvoi kokoa. Totesimme, että oli kasvi mikä hyvänsä, se saa jäädä. Viime vuonna se teki ensimmäiset pienet luumut.  Linnut ennättivät kuitenkin syödä ne ennen meitä. Tänä vuonna oksat ovat täynnä raakileita. Täytyy suojata kasvi verkolla, että meillekin jää muutama maistiainen.

Maahumalaa kasvaa puutarhassamme monessa paikassa. Tässä se leviää iloisena leikkimökin kulmalla. Paikka on varjoisa ja kuiva. Olen yrittänyt kasvattaa siinä taponlehteä, suikeroalpia, rentoakankaalia ja pikkutalviota, mutta kaikki ovat kuolleet. Tänä kesänä kokeilin viimeisenä vaihtoehtona maahumalaa. Kas, se viihtyy ja leviää! Ihana kasvi.

 
Pieni varoitus niille, jotka haluavat nurmikkonsa muistuttavan virheetöntä golfviheriötä: jos maahumala leviää nurmikolle, olet menettänyt pelin. Itse en välitä. Minä ajattelen nurmikon puutarhan matoksi. Niin kuin hienoimmissa matoissa sisällä myös nurmikossa ulkona saa olla erilaisia pintoja: toisaalla heinää ja apilaa, toisaalla pelkkää heinää, jossain heinää ja maahumalaa, kulmissa heinää ja sammalta. Mutta voikukat, niittyleinikit ja piharatamot kitken pois niin tarkoin kuin suinkin. En pidä niistä, koska ne ovat niin agressiivisia leviämään ja myös kasvutavaltaan dominoivia. Jo pari päivää nurmikon leikkaamisen jälkeen voikukka nostaa lehtensä muiden yläpuolelle eikä suostu asettumaan luontevaksi osaksi mattoa. Piharatamo kasvaa matalana, mutta sen lehdet ovat suhteettoman suuria ja näyttävät likalaikuilta pihamatossa. Niittyleinikin lehdet muodostavat myös liian näkyvän muotokontrastin hentojen heinien parina. Mutta maahumala sopii nurmikkoon, suostuu heinien partneriksi eikä kaappaa tilaa kokonaan itselleen, kasvaa matalana ja sointuu sävyihin.

Hiirenvirna on yksi ihanimmista Suomessa kasvavista niittykasveista. Toivotan sen tervetulleeksi mihin se vaan tahtoo puutarhassani asettua. Tässä se kaulailee liljoja.

Oho. Miten persija päätyi kukkapenkkiin? Huidoinko siemenpussin kanssa lähistöllä, vai kippasinko jotain jämämultia penkkiin? Pudistelinko likaisia vaatteitani? Oli miten oli, persilja ilmeistyi tuuheana ja hyvinvoivana viime kesänä. Koska persilja on kaksivuotinen, saamme nauttia siitä myös tänä kesänä. Sillä on jo maustettu monta kesäsalaattia ja kastiketta.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Simppeli homma?

Tänään oli tarkoitus tehdä orapihlaja-aidan leikkaus loppuun, kun se eilen jäi kesken. Homman piti olla suoraviivainen ja selkeä: isäntä leikkaa, minä kerään roskat. Mutta meissä on joku vika, että oli työ mikä tahansa, se tahtoo rönsyillä sen seitsemäksi sivuprojektiksi. Niin myös tänään.

Orapihlaja-aidan porttiin rajoittuvassa päässä oli viitapajuangervo ja sen edessä ojan puolella vanha nelimetriseksi puuksi kasvanut selja. Orapihlaja oli sotkeutunut angervoon. Angervo on levinnyt ojaan. Seljassa oli kaksi kuollutta haaraa ja terveemmissäkin haaroissa risuisia oksia. Olimme viivytelleet sotkun setvimistä jo vuosia, koska selja ja kookas angervo antoivat näkösuojaa tontille. Halusimme odotella, että aidan keskellä kasvava vaahtera saa vähän lisää kokoa. Mutta nyt selja näytti jo niin karmealta, että päätimme sahata ainakin kuolleet osat pois. Noh, jäljelle jäänyt osa oli niin ruma, että noin sekunnin harkinnan jälkeen koko selja sai lähteä. Kun selja oli kaadettu, paljastui angervon todellinen kunto. Se oli täynnä pystyyn kuolleita oksia. Puolisen tuntia niitä leikattuani totesin työn toivottomaksi - ei maksa vaivaa, ei tule millään siistiä. Eikun moottorisahalla pöheikkö matalaksi. Alas leikattu pensas versoo uuden terveen kasvun tilalle.

Leikkaamiselta säästettiin kuitenkin angervon nuoremmat osat, jotka olivat hiipineet vuosien mittaan alemmas rinteeseen.

Vanhan seljan oksat olivat pystyyn kuolleita ja keskeltä lahoja. Runko oli kuitenkin leikkauskohdasta yllättävän terve. Toivomme, että kanto suostuu nyt kuivumaan paikalleen, eikä ala versoa.
Kun angervo oli kaadettu, sen keskellä kasvaneet orapihlajan juurakot piti saada pois. Ei ollut helppoa. Orapihlaja on kasvanut kenties vuosikymmeniä paikallaan, joten komeita kantoja siitä jäi - juurakkoa ei olisi saanut pois kuin kaivinkoneella.


 .
Nyt orapihlaja-aidan ja portin välissä on kolmen metrin levyinen kolo, jonka keskellä kasvaa nuori vaahtera. Kadulta näkee suoraan pihaan. Angervoa saa odotella pari vuotta, ennen kuin se tekee koloon uuden näkösuojan. Ohi kävelee päivittäin paljon hyväntahtoisia ja uteliaita ihmisiä, joilla on tarve kysellä ja kommentoida. Mietittiin, että jaksetaanko odottaa, vai tehdäänkö jotain muuta. Päätettiin, että laitetaan koloon tuijia. Ostan kookkaat taimet paikalle, niin näkösuoja on heti valmis. Matalaksi leikatut angervot kaivan lapiolla maasta ja istutan ojaan alemmas rinteeseen.

Sitten seisoimme kadun puolella katselemassa kolosta pihaamme, ja huomiomme kiinnittyi talon kulmalla olevaan kissan ulkoiluhäkkiin. Häkki vaurioitui pahoin talvella, kun katolta putosi lunta sen päälle. Koska häkki on ollut rikki eikä kissa halua olla pelkästään sisällä, se on saanut juosta vapaana koko kevään ja alkukesän. Asumme taajamassa, jossa kissa on vaarassa jäädä auton alle, joten häkki on tarpeen. Korjausta on kuitenkin lykätty, kun on ollut muutakin hommaa, mutta juuri tänään oli hyvä päivä ylimitoittaa työtehtävät. Vaan ei mennyt putkeen: paikkausverkko loppui kesken. Mieheni pääsi kuitenkin työssä hyvään alkuun.
 
Kun kerran perattiin selja-sotku ja aloitettiin häkin korjausta, niin samalla sitten vielä yksi pitkään lykätty: Koko 20 metrisen aidan juurakko oli täynnä pieniä ja vähän suurempiakin vaahteran taimia. Kitkemistä oli lykätty pari vuotta ainakin, koska se tuntui niin toivottoman työläältä. Orapihlajassa on piikkejä, siksi sen alta ei mielellään ala mitään kitkeä. Varsinkaan, kun paikassa pesii myös nokkosia. Pitkään listalla ollut suunnitelmamme on ollut, että koko aidan alusta kitketään sekä talon, että ojan puolelta noin 60 cm leveydeltä kokonaan rikkaruohovapaaksi ja maan pinta peitetään paksulla kuorikatekerroksella. Mutta tämän piti olla vasta ensi kesän homma, koska tämän vuoden projekti oli se lyhyempi oja. Joka on sekin vielä kesken. Mutta aloitettu, mikä aloitettu... Koko päivän sai nyhtää, kaivaa, leikata ja riuhtoa. Nyt on rikkaruohot aidan juurelta ja tontin puolelta kukistettu. Ojan puoli jää ensi viikkoon. On voittaja-olo. Luulin hommaa paljon hirveämmäksi, kuin mitä se oli. Hyvät kumipintaiset hanskat kädessä säästyin kuitenkin vammoilta. Mieheni sen sijaan ei - kehotuksista huolimatta hän ei halunnut pitkiä hihoja, ja nyt on käsivarret täynnä punaisia naarmuja.

Vältelty työ on kasvanut korkoa. Vaahtera on ihana puu, mutta pirullinen siementämään. Kaikkialta muualta jaksan keväisin nyppiä vaahteran taimet, mutta orapihlajan alta on useana vuonna jäännyt. Osa pensasaidan sisään kasvaneista vaahteran taimista oli niin suuria, että tarvittiin sahaa tai oksasaksia.


.
Entä se aidan leikkaaminen? No se jäi viittä vaille vajaaksi, kun pensasleikkuri otti ja hajosi. Kiva kiva. Eikun huomenna uutta ostamaan. Ostan samalla tuijat ja jyrsijäverkkoa kissanhäkkiä varten. Nämä työt pitää nyt saada loppuun asti ennen kuin uudet ideat hyökkäävät nurkan takaa. Mitä ikinä sanoinkaan niistä päällekäisistä projekteista?

Orapihlajan piikit ovat suuria ja niiden tekemät haavat kipeitä. Tästä syystä myös jalat pitää muistaa suojata paksupohjaisilla kengillä, kun orapihlajaa alkaa leikata. Kun olet kerran astunut pitkään orapihlajan piikkiin, ymmärrät miksi. Me levitämme pressu maahan, jonka päälle leikatut oksat putoilevat. Sillä tavoin maahan ei jää piikkisiä oksia. Pressulla oksat siirretään kasaan, joka viedään peräkärryllä kaatopaikalle. Leikkuujäte ei kompostoidu, eikä sitä piikkien takia voi silputa silppurillakaan.

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Esteetikon asenne

Minulla on tapana tehdä esineasetelmia sekä ulos puutarhaan että sisälle ikkunalaudoille. Kyse on muotojen, värien ja rytmien yhdistelmistä, katseenvangitsijoista, joilla tilan tunnelma luodaan. Asetelmat ja etenkin värit vaihtuvat vuodenaikojen mukaan. Ne ovat ei mitään varten ja ihan muuten vaan. Siksi, että yksinkertaisesti viihdyn sellaisessa tilassa, mikä tuntuu omalta. Myös perhe pitää siitä, että teen tiloista mielenkiintoisia. Mikä vaan käy rakennusaineeksi, kaunis on monesti ilmaista. Koivunoksat koristelin helmillä ja paperinarulla eräänä laiskana kesäpäivänä muutama vuosi sitten. Paperinarun väri on auringossa haalistunut, mutta oksat ovat pysyneet hyvinä. Maljakko on keramiikkakurssin satoa. Ruukku on lasten myyjäisistä, oppilaat olivat itse maalanneet ne. Väri sopi kesäasetelmaan. Simpukat olen tuonut Haagin ihanalta hiekkarannalta.
 .
Tapasin takavuosina työn kautta räiskyvän taiteilijan, Eeva Mehton. Hän antoi minulle lahjaksi itse tekemänsä puutarhakirjan Vain mielikuvitus on rajana, jonka on julkaissut Kartharos Oy. Kirja kertoo Eevan omasta puutarhasta ja hänen suhteestaan siihen. Sekä tekstit että kuvat ovat Eevan omia.

En ole koskaan käynyt Eevan puutarhassa, mutta kuvien kautta olen tutkinut sitä paljon. Sekä taiteilija, että hänen puutarhansa ovat hurmaavia, persoonallisia ja luovia. Eevan motto on torta på tårta på tårta ja vielä päälle tårta. Hän puhuu myös suurpiirteisen elämänasenteen puolesta.

Itse olen luonteeltani hyvin toisenlainen. Olen pikemminkin pikkutarkka ja pedantti kuin suurpiirteinen. Puutarha on kasvattanut minua tässä asiassa. On ollut pakko höllätä – kaikkea ei voi hallita. Olen myös nopeatempoinen. Puutarhassa jos jossain olen oppinut hidastamaan. Kasveja ei voi hopottaa. Monia asioita tehdään vuosien aikajänteellä. Puiden kanssa puhutaan jopa vuosikymmenistä. Myös esteettiset pyrkimykseni ovat toisenlaisia kuin Eevalla: Eeva sanoo, että värejä ei voi koskaan olla liikaa, minä taas pidän harmonisesta ja hallitusta värimaailmasta.

Parissa asiassa olemme Eevan kanssa kuitenkin samanlaisia. Ensinnä: molemmat antaudumme välillä luovan leikin vietäväksi ja puuhailemme asioita, joita ulkopuoliset pitävät aikuiselle ihmiselle sopimattomina. Kivet, simpukat, kävyt, hassun muotoiset oksat ja kaarnankappaleet lähtevät mukaan, missä vain silmäni niihin isken. Olen tuonut kiviä ja simpukoita lähes kaikilta ulkomaanmatkoiltani. Kirpputoreilta lähtee mukaan ihan mitä tahansa. Mikään ei ole minusta hauskempaa kuin keräillä kaikenlaista vanhaa ja tarpeetonta ja keksiä esineille jotain muuta käyttöä. Puhtaasti epäolennaisuuksien parissa vietetty aika on parasta aikaa. Eeva tekee tätä vielä paljon enemmän kuin minä. Toiseksi: molemmat arvostamme elämäntapaa, jossa ollaan uskollisia itse valitulle tielle. Ei kysellä muilta lupaa tai hyväksyntää, vaan uskotaan siihen, että onnellisuus piilee omassa ilmaisussa. Sen ei tarvitse olla mahtipontista tai julistavaa  –  pieni epäsovinnainen yksityiskohta, kuten kivistä rakennettu torni tai simpukankuoret ruukkukasvin juurella, voi riittää oivaltamisen ilon saavuttamiseen. Ilo on tärkeää. Kun ihminen ilmaisee itseään tavalla, joka on hänelle totta, hän saa siitä paljon henkistä voimaa ja onnellisuutta. Itseensä ja elämäänsä tyytyväinen ihminen kykenee jakamaan rakkautta myös muille.

-    Miksi sinulla on ikkunalaudalla kivi, johon on liimattu hopealusikka?
-    Koska halusin niin. Ne kuuluivat toisilleen.
-    Miksi olet ripustanut omenapuuhusi helmiä?
-    Siksi, että ne kimaltavat ihanasti auringossa.
-    Miksi olet rakentanut tyhjistä ruukuista pyramidin kukkapenkkiisi?
-    Etkö näe, että asetelma on kaunis? Tarvitaanko muuta syytä?
-    Kuinka sinulla on aikaa tähän kaikkeen?
-    Kuinka sinulla on aikaa koiraan? Kyse on valinnoista, aika on kaikille sama.


Suuri heikkouteni ovat lasiesineet. Mikä tahansa mielenkiintoisen muotoinen pullo tai hillopurkki voi päätyä säilytettävien kokoelmaan, joka kasvaa kasvamistaan keittiön hyllyn päällä. Niitä käytetään kynttilänjalkoina tai maljakoina, sellaisenaan tai tuunattuina.
Kivet olen kerännyt Tanskasta Atlantin rannalta. Pullo on muistaakseni oliiviöljypullo, jonka olen maalannut askarteluliikkeestä ostamallani maalilla, josta syntyy karkea kiveä muistuttava pinta. Pullo on palvellut monta vuotta kynttilänjalkana vilpolan ikkunalla. Kynttilät ovat tärkeitä. En voisi kuvitella saunovani ilman niitä. Myös saunan vilvoittelutilana toimiva vilpola valaistaan illan hämärässä kynttilöillä.

Orapihlajan lainavaatteet

Hansaruusu on juuri aloittanut kukintansa. Tuoksu on todella voimakas. Tätä kuivillakin paikoilla hyvin menestyvää ruusua arvostetaan mielestäni liian vähän. Se on perinteinen, helppohoitoinen ja kaunis. Bonuksena tulee vielä syksyiset kiulukat.

 .
On sadellut pitkin viikkoa. Alkaisi jo minun puolestani riittää. Mikäs siinä, että yöllä tai viikolla työpäivän aikana sataa, mutta viikonloppuisin se ottaa päähän. Ei oikein tullut tämänpäiväisestä orapihlaja-aidan leikkaamisesta mitään. Kuurosade pompotti meitä sisään ja ulos. Tulokseksi saatiin viisi metriä yhdeltä sivulta leikattua aitaa. Meni hermo - homma siirtyy paremmille keleille.

Mieltä piristää sentään se, että sain työn sivutuotteena kauniita maljakkoasetelmia. Keskellä aitaa kasvaa nimittäin ikivanha hansaruusu. Se on ilmeisesti kasvanut paikalla iät ja ajat, sillä juurakko ja varret ovat niin sotkeutuneet orapihlajaan, että sen kitkeminen, saati siirtäminen, ei mitenkään ole enää mahdollista. Leikkaamme sen vuosittain orapihlajan mukana samaan muotoon. Tuntuu pahalta leikata kukkivia oksia, mutta onneksi kukkia jää myös aitaan, sillä ruusu on levinnyt tiheän aidan sisään.

Katkenneet ruusunoksat keräsin maljakoihin. Pienet mataliin ja suuret korkeaan saaviin. Niitä katsellessa sade harmittaa pikkuisen vähemmän.

Suuret ruusunoksat ilahduttavat nyt saavissa terassin portailla. Nuppuja on paljon.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Vaniljaa vai sitruunaa

Siemenpussissa luki "Iso samettikukka Vanilla F1. Kermanvalkoinen." Anteeksi nyt, mutta jos tilaisin jäätelökioskilla vaniljapallon ja saisin tämän värisen, niin huomauttaisin myyjälle kohteliaimmin, että mahtoiko hän sittenkin ottaa sitruunan makuista.

Ei sillä, että valittaisin. Väri on aika viehättävä. Mutta keltainen se on, ei siitä pääse nyt mihinkään. Ehkä väri vaalenee, kun kukat kasvavat täyteen mittaan.

Tein tänä vuonna niin, kuin siemenpussin kyljessä kehotettiin: Poistin ensimmäiset nuput, jolloin taimet haaroittuivat ja kasvoivat pensasmaisiksi. Kukintaa sai odottaa vähän pidempään, mutta kyllä kannatti. Taimet ovat leveitä ja täynnä nuppuja.

Siemenkotia

Kun kukka alkaa lakastua ja pudotella terälehtiä, se näyttää ränsistyneeltä muutaman päivän. Mutta malttia: kun siemenkodat ilmestyvät, saat nauttia uudenlaisista muodoista ja väreistä. Esimerkiksi varjoliljan ja ukonlaukan siemenkodat ovat lähes yhtä hienoja kuin kukat konsanaan. Minulla on tapana leikata komeimpia kuivakukiksi maljakkoon. Niitä voi ihailla sisällä talossa koko pitkän talven.

Tämä koskee vain perennoja. Kesäkukkien ei saa antaa siementää lainkaan, vaan lakastuvat kukat pitää muistaa nyppiä ennen kuin siemenet ehtivät kehittyä. Jos annat kesäkukan tuottaa siemeniä, se lakkaa kukkimasta. Jos nypit kärsivällisesti lakastuvat aina pois, se kukkii syksyn ensimmäisiin pakkasiin asti.

Akileijan siemenkodat ovat kuin narrin hattuja. Kun ostin taimia puutarhaliikkeestä, kysyin myyjältä, sopivatko nämä reunuskasveiksi. Myyjä sanoi, että muuten kyllä, mutta siemenkodat ovat rumia. Hmm... niinkö?

Kevätpikkusydämet näyttävät ränsistyneiltä juuri nyt. Odota: kun pulleat palot paljastuvat, näky ei olekaan yhtä ikävä.

Ukonlaukka kehittelee parhaillaan siemeniä ja pudottaa kuivia terälehtiä. Hauska törröttäjä säilyyn kukkapenkissä pitkään vihreänä. Minä leikkaan aina muutaman sisälle maljakkoon kuivumaan. Ne muuttuvat kuivuessaan ruskeiksi, mutta ovat sellaisinakin hyvin koristeellisia ja kestävät koko talven - ellei kissa kaada maljakkoa.

Bellis ei tee siemenkotaa vaan pudottelee siemenet suoraan tuulen kuljeteltaviksi. Tänään on hyvä päivä kerätä siemeniä talteen. Tai ehkä heittelenkin ne suoraan nurmikolle.

Riippaherneen siemenpalot ovat pitkiä ja kapeita, kuin minikokoisia herneitä. Ne muuttuvat lopulta ruskeiksi. Joidenkin mielestä ne rumentavat kasvia. Minusta ne kuuluvat siihen ja näyttävät hienoilta. Yhdessä monista lapsuudenkodeistani oli pihalla hernepensaita. Meillä oli ystävien kanssa tapana kerätä palkoja hiekkaämpäreihin ja keittää niistä leikkiruokaa. Kuivuva palko poksahtaa auki ja sinkaisee siemenet pitkälle ympäristöönsä. Se se vasta hauskaa lapsista onkin! Siemenet ovat pieniä ja mustia - ihan kuin oikeita maustepippureita kuravellikeittoon. Kasvi on myrkyllinen, mutta eihän me sitä silloin tiedetty. Itse en ole antanut lasteni leikkiä paloilla - niin hauskaa kuin se olikin.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Nuppuja

On hauskaa seurata, miten kukkanuput kehittyvät ja jännittää, milloin kukat puhkeavat. Juuri nyt puutarhassa riittää monen näköisiä ja muotoisia nuppuja.

Hunajasalvialla on hauska tapa kasvaa niin, että näyttää, kuin se kurkottelisi päätään korkealle ja hurraisi molemmat kädet pystyssä. Ostin takavuosina salvian siemeniä kaksi isoa pussillista, mutta niistä iti vain muutama siemen. Valmiiksi taimiksi asti sain kasvatettua vain kuusi yksilöä. Nyt ne kasvavat tuuheana ryhmänä kukkapenkin reunalla. Muistan aina iloita niistä - ovat kovalla työllä kasvatettuja.

Köynnösruusu työntää nuppuja. En voi uskoa onneani todeksi, että se selvisi talvesta. Sanoin sille syksyllä: "Se on nyt niin, että en rupea sinua joka syksy repimään köynnöskaaresta alas ja peittelemään havuilla. Jos et halua täällä asua, niin ei ole pakko. Valitse itse." Se valitsi jäädä. Olen ikionnellinen.

Jättipoimulehti tekee ensin tuollaisen pienen rykelmän. Sitä ehtii jo ajatella, että kukinta oli siinä. Kunnes eräänä päivänä se räväyttää valtavat limenvihreät röyhelöt esiin.



Rinneangervoaidanne hoitoleikattiin tänä vuonna maata myöten matalaksi. Olin täysin varautunut siihen, että se ei tänä vuonna kuki lainkaan. Mutta niin vaan on puolimetriseksi kasvaneessa kasvustossa pikkuruisia nuppuja siellä täällä.


Voiko olla enää mitään viehkompaa? Tämä kärhön nuppu tanssii balettia! Kärhöt tulivat taloon vasta viime vuonna. En oikein tiennyt, mitä niille olisi pitänyt syksyllä tehdä, joten en tehnyt mitään. Keväällä ajattelin, että ne ovat kaikki paleltuneet, kun ei kuivista rangoista tullut mitään. Vaan eivätpä olleetkaan. Kasvusto olisi pitänyt leikata syksyllä matalaksi, sillä kärhö versoo juurakosta uudet keväällä. Asioista olisi tietysti voinut ottaa etukäteenkin selvää.


Pieni sarvipäinen ökkämökkiäinen tarkkailee avaraa maailmaa sormustunkukan huipulla. Kukat aukeavat todennäköisesti heti seuraavana aurinkoisena päivänä. Sormustinkukka on yksi suurimmista suosikeistani. Se on kaksivuotinen ja kukkii vasta toisena elinvuotenaan. Siksi sitä on aika vaikeaa pitää vakiopaikalla kukkapenkissä. Mutta kasvi on kova siementämään, ja kesän lopulla taimia löytyy mitä kummallisimmista paikoista. Syksyllä kerään karkulaiset yhteen paikkaan (yleensä marjapensaiden väliin) ja saan taas seuraavana kesänä nauttia tästä komeasta kasvista. Se kasvaa niin korkeaksi, että huiskuttelee helposti marjapensaiden yläpuolella.