Ihana valo

Mitä enemmän istutukset ovat kasvaneet kokoa, sitä enemmän puutarhaan on syntynyt valon ja varjon maalaamia tunnelmia, jotka muuttuvat päivän kuluessa. Iltapäivän valo saa nukkapähkämön hehkumaan parvena enkeleitä.

     
Lomani alkoi tänään. Päivää on leimannut ihana joutilaisuus ja mitään tekemättömyys. Niin kuin usein ennen lomalle lähtöä, tänäkin vuonna viimeiset työpäivät olivat raskaita ja pitkiä. Siksi en ole ehtinyt puutarhaan pariin päivään. Tänään olen kulkenut hitaasti ympäri pihamaata, istuskellut nurmikolla, haistellut, tutkinut ja ihastellut. Kuin tilauksesta sää on muuttunut aurinkoiseksi ja lämpimäksi. Vielä tänään ei ollut aika rehkiä. Lomalla ehtii kyllä.
  

Kurjenmiekan lehdistö tarjoaa peurankellolle suojan paahteelta. Tämä pari on erottamaton. Olen siirtänyt molemmat alkuperäiseltä paikaltaan, jossa ne kasvoivat ensin vierekkäin, lopulta toisiinsa sekoittuneina. Ne olivat antaneet uskollisuuslupauksen. Vaikka kitkin juurakot ennen siirtoa ja istutin kasvit kauas toisistaan, heti seuraavana kesänä peurankellot ilmeistyivät kuin tyhjästä kurjenmiekkojen väliin. Paikassa, johon olin peurankellon tarkoittanut, ne kuolivat. Mikä minä olen heidän ikuista onneaan särkemään?

  
Parin viikon sateisen jakson jälkeen auringonpaiste tuntuu hyvältä. Pohjoisessa valossa on jotain aivan erityistä. Sen tajuaa silloin, kun käy keskikesällä jossain Päiväntasaajan tuntumassa ja palaa sitten takaisin Suomeen. Silloin huomaa, että valolla on täällä erilainen väri ja luonne. Se tulee hitaasti matalalta ja painuu hitaasti taivaanrantaan. Varjot ovat pitkiä. Valo on keltaista eikä kaiken puhki polttavan valkoista niin kuin etelässä. Varjot sävyttyvät pehmeästi siniseen. Se luo ympäristöön jännittäviä sävyjä ja ihastuttavia läpikuultavia lehvästöjä, joiden takaa valo siivilöityy. Sellaista ei ole etelässä. Siellä valo on voimakas ja kova ja tulee suoraan ylhäältä. Varjot ovat melkein mustia. Päivä vaihtuu yöksi nopeasti, ja yö on täysin pimeä.

Kesä Suomessa on etuoikeus ja arvokas lahja pitkän ja pimeän talven jälkeen. Silloin on lupa imeä itseensä valoa ja tuntea, kuinka se vahvistaa ruumiin ja sielun.
 

Varjoliljat viihtyvät puolivarjoisassa paikassa, jossa suora auringonpaiste osuu niihin vain pienen hetken päivän aikana. Tämän kasvin kohdalla katson jonkinlaisen friikkirajan ylittyneen. Kun muutimme taloon, löysin tontin laidalta yhden taimen. Ilmeisesti niitä oli joskus ollut enemmänkin, mutta jäljellä oli vain yksi reppana. Tunnistin kasvin lehtien perusteella liljaksi, mutta en ollut nähnyt sen kukkivan, joten en tiennyt täsmälleen, mikä se oli. Kaivoin sen maasta, mutta herkkä sipuli rikkoutui ja suomut levisivät irtonaisina paloina käteeni. Kiukutti. Otin matalan laatikon ja laitoin suomut siihen noin kymmensenttiseen multakerrokseen. Laatikon piilotin tontin laidalle aitan taakse. Olin kuullut, että liljoja voi lisätä sipulin suomuista, mutta että siinä menee vuosia. Niin kuin menikin. Ensimmäisenä vuonna nousi yksittäisiä lehtiä. Taisi toisenakin vuonna olla yhtä surkea tilanne. Oli pitkiä aikoja, että en muistanut koko laatikkoa. En muista tarkalleen, milloin istutin taimet kukkapenkkiin, mutta vielä meni vuosia ennen kuin ne kukkivat. Nyt niitä on komea ryhmä, jota rakastan ja vaalin. Joku voisi sanoa, että näin kovasti vaivaa, mutta oikeastaan en tehnyt mitään - odotin vain.

Tarha-alpi kylpee valossa. Lumipalloheisi suo sille kevyttä varjoa, joka saa sen lehdistön elämään vihreän eri sävyissä.