Metsänhenkiä

Siskon perhe tuli viikonlopuksi kylään. Lauantain vietimme laiskotellen vilttien päällä puutarhassa. Sunnuntaina lähdimme merelle. Kesän viimeisiä veneretkiä, arvelen. Pian säät viilenevät ja arjen kiireet kiristyvät. Tämä retki tehtiin kuitenkin vielä kesäisen lämpimässä säässä. Kerron sinulle nyt, mitä kohtasimme Kalliosaaressa.

Jyrkkien ja karujen kallioiden rinteitä noustessa tietää tulleensa metsään, joka on hyvin hyvin vanha. Metsän parta on paksu, takkuinen ja harmaa. Kallion laella kelottuneet männynkäkkärät katselevat kauas horisonttiin katoavia purjeveneitä.

Saaren keskellä kallio yllättäen rikkoutuu suuriksi lohkareiksi, jotka ovat kauan sitten sortuneet alas laaksoon. Niiden seassa ikiaikaiset maahiset tekeytyvät kiviksi ja peittävät selkänsä sammalilla ja saniaisilla.

Pellavapäiset peikkolapset eivät ujostele vaan nauttivat tuulesta ja auringosta.

Metsän hiidet paistattelevat päivää kallioiden koloissa. Ne pelästyivät meitä, kun rymistelimme heidän rauhaansa. Ne vetivät sammalpeitot suojikseen, mutta tunnistimme ne kuitenkin vaaleista tukkapehkoista, jotka jäivät näkyviin.