Mitä isot edellä ...

Oho, mistäs te ilmestyitte?

  
Moitin äitiäni siitä, miten hän oli SAATTANUT unohtaa istuttaneensa pensasmustikoita pihansa laidalle pensaiden taakse niin, että ei ollut huomannut niiden olemassaoloa vuosiin. Ne olivat kasvaneet suuriksi pensaiksi kaikessa hiljaisuudessa. Vannoin, että minä en ikinä voisi unohtaa jotakin kasvia tuolla tavoin.

Mutta nyt joudun syömään sanani. Löysin tänään ällistyksekseni suuren kukkapenkin takaosasta pöheikön, josta minulla ei ole mitään muistikuvaa. En muista milloin ja miten olen sen saanut ja kuinka kummassa se päätyi sinipallo-ohdakkeiden, malvojen ja tarhapiiskujen taakse puristukseen, josta sitä ei hevillä näe. Jokin tädyke se on, mutta mikä? Väri viittaisi rantatädykkeeseen, mutta koon puolesta se voisi olla tähkätädyke. Sen muistan, että olen jossain vaiheessa halunnut virginiantädykkeitä, mutta en löytänyt niitä mistään. Vai löysinkö sittenkin? Kukat ovat vasta kehittymässä. Nyt odotan jännityksellä, millainen kukka on täysikasvuisena.

Saat anteeksi

Pensashanhikki on kukkiessaan suloinen kuin morsian.

  
Joka kevät kiroan hanhikkiaidannetta. Se näyttää viheliäiseltä risukasalta, josta ei ole muuta kuin harmia. Lehdet tulevat myöhään, ja kuivia oksia on joka vuosi enemmän. Edellisen vuoden kukkavarret törröttävät rumina risuina kohti taivasta. Pensaat ovat ikivanhoja, eivätkä oikein jaksa työntää nuorta kasvua, vaikka olen hoitoleikannut kuivia oksia lähes vuosittain. Muotoon leikkaus tai kasvun ohjailu leikkaamalla aiheuttaa vain epämääräisiä tupsuja oksien päihin. Olisin leikannut koko puskan matalaksi jo kauan sitten, ellei se olisi strategisesti kissanhäkin suojana. Hanhikille on langetettu kuolemantuomio, joka pannaan täytäntöön, kun terassin laajennus ja salaojaremontti aloitetaan ensi- tai seuraavana kesänä. Samalla kertaa kissalle rakennetaan uusi ulkoiluhäkki aitan taakse.

Hanhikki näyttää rumalta pitkälle kesäkuuhun. Mutta sitten se alkaa avata ensimmäisiä kukkia. Kukinta kiihtyy näihin aikoihin ja jatkuu pitkälle syksyyn. Koko loppukesän se on ihana ja kaunis. Tunsin piston sydämessäni, kun katsoin sitä tänään. Kuinka saatoin ajatella siitä niin pahasti vielä kuukausi sitten? Se saa kaiken vaivan ja harmin anteeksi. Se on täynnä kukkia!

Helteen helottajat

Koska hellettä on melkein kolmekymmentä astetta, en jaksa tehdä puutarhassa tänään mitään. Mansikoita on nyt kerätty viikon verran joka päivä ja taas saisi kerätä. Myös viinimarjat ovat kypsyneet. Kuumuus uuvuttaa, ja päänsärky enteilee ukkosta. Kerään marjat illalla, kun vähän viilenee.

Kuvasin muutaman päivän kukkijan, jotka jaksavat olla reippaita läkähdyttävässä kuumuudessakin.

Tämän loistokärhön terälehdet ovat hupaisan ryppyisiä. Väri on ihastuttava vaalean lila.

Hän on kovin kaunis ja kukkii näyttävästi jättimäisin kukin. Mutta ei suostu mannekiiniksi. Olen kuvannut tätä loistokärhöä jo useana päivänä, mutta kuvat eivät onnistu millään. Syvä violetti ei tartu kameraan. En luovuta vielä...

Tässä tämä kuuluisa värivirheeni. Liljakukkoja ei ole onneksi tänä vuonna ollut.

Hunajasalvia kylpee auringossa.

Isonoolana on aloitti kukinnan noin viikko sitten sekä ruukuissa pihalla että maassa ojan puolella.

Edistysaskelia

Aitaprojekti on edistynyt. Vielä pitäisi kitkeä loput rikkaruohot orapihlajan juurelta ojan puolelta. Olin ajatellut ehdä sen tänään, mutta ulkona on liian kuuma. Tontin puolelta ja aidan alta homma on jo tehty. Kun rikkaruohot on nujerrettu, levitämme kuorikatetta koko aidan pituudelta juurille ja aidan reunaan molemmin puolin noin puolen metrin leveydeltä, jotta rikkaruohot eivät pääse enää leviämään ojasta pihaan. Kuorikatetta haetaan peräkärryllinen, kun kitkeminen on saatu päätökseen.
  

Vanhan seljan, huonokuntoisen viitapajuangervon ja sen sekaan kasvaneen orapihljan kaatamisen jälkeen aidassa oli kolo. Se ratkaistiin lopulta pajuaidalla. Kuva on ojan puolelta. Viitapajuangervon nuoret juuriversot (kuvassa etualalla) säästettiin. Niiden annetaan levitä rauhassa alas rinteeseen. Tontin puolella keskellä pajuaitaa kasvaa nelimetrinen vaahteranuorukainen, joka saa kasvaa omassa tahdissaan puuksi. Sen alla kasvanut kolme viikkoa sitten matalaksi leikattu vanha viitapajuangervo kasvaa terveempänä takaisin paikoilleen. Tällöin pajuaita jää angervopensaan keskelle. Pajuaita ei ole ikuinen, mutta siinä ajassa, kun se lahoaa pilalle, on angervo jo täyttänyt kolon niin, että väliaikainen näkösuoja voidaan poistaa.

 

Uskoisin, että myös kotiloita tulee tontille vähemmän aitaprojektin jälkeen. Kitkemisen aikana hellämielisyyteni vaihtui joukkomurhaajan tunteettomuuteen, kun kotiloita pesi juurakossa rikkaruohojen suojassa laumoittain. Mieheni liiskasi ne tyynesti kantapäänsä alle, mutta minä en kyennyt. Ikään kuin se asiaa jotenkin muuttaisi, mutta ainakin sain psykologista etäisyyttä hirmutekoon: keräsin kotilot ämpäriin, heitin rikkaruohoja päälle ja kaadoin kiehuvaa vettä perään. Veden jäähdyttyä kaadoin ämpärin sisällön kompostiin. Näin minun ei tarvinut nähdä, mitä olin tehnyt.  

Matalaksi leikattu viitapajuangervo versoo jo uutta tuoretta kasvua. Pensaat ovat siitä ihania, että ne voi aina nuorentaa leikkaamalla, jos ne muuttuvat harvoiksi ja risuisiksi.

Ostimme myös kolme rinneangervon taimea, jotka istutan pajuaidan reunaan ojan rinteeseen. Pitkän tähtäimen tavoitteemme on, että jonain vuonna ojassa ei ole enää lainkaan rikkaruohopeltoa, jota täytyy jatkuvasti niittää. Matalat ja tuuheta pensaat toimivat kuivissa rinteissä erinomaisesti. Meillä on rinneangervoaidanne myös puutarhan puolella (kuvassa oikealla). Se hoitoleikattiin matalaksi keväällä. Eipä uskoisi! Se on jo nyt kasvanut reiden korkeudelle. Rinneangervo on lempiangervoni. Sen kasvutapa on kaunis ja lehdet koristeelliset. Täydessä kukassa se saa kaikki vierailijatkin huokailemaan ihastuksesta.

Luodut toisilleen

Päivän veneretki kulki reittiä Kalliosaari—Pikku-Leikosaari—Kaunissaari—Malkasaari. Saaristossa luonto on hyvin erilainen kuin sisämaassa. Tututkin asiat tuntuvat jännittävällä tavalla vierailta:  männyt ovat käkkäräisiä, kalliot ovat sileitä, jyrkkiä ja leväisen liukkaita, vesi on suolaista, kivet ovat pyöreitä ja heinikot kuivia.

Saaristossa luotuja toisilleen ovat:

Tahma-ailakki ja rantakukka

Jäkälä ja kallio

Joutsen ja luoto

Mänty ja ilta-aurinko

Meri ja veden pinnan halkova vene

Siivouspäivä

Tänään on tehty pieniä ja vähän suurempiakin pihan siistimistöitä. Kesken jäänyt orapihlaja-aidan leikkaus tehtiin tänään valmiiksi. Samaan kuormaan kerättiin risukasa aitan takaa. Myös tuija-aita leikattiin tänään.

Leikkuujäte kerättiin pressun päälle ja raahattiin sillä peräkärryyn. Kukkapenkkien kohdalla työ oli vähän hankalaa, ja tytärkin sai tulla pitelemään pressun toista päätä. Aidalla on pituutta 40 metriä ja korkeutta muurin päältä 2,5 metriä. Hommaan menee siis aikaa, mutta onneksi työ täytyy tehdä vain kerran vuodessa. Latvojen leikkaamiseen tarvittiin rakennustikkaita, koska muuten ei yletä.

Aita istutetiin heti muuttomme jälkeen kahdeksan vuotta sitten yhdessä naapurin kanssa. Naapurin talo valmistui samoihin aikoihin, kuin me muutimme omaan taloomme. Koska naapurin tonttia oli korotettu noin metrin verran, tehtiin tonttien rajalle salaojat ja muuri, jonka reunaan aita istutettiin. Ensimmäisinä kahtena talvena muutamia taimia kuoli ja niitä jouduttiin vaihtamaan. Kolmantena vuonna juuret olivat kasvaneet jo niin syvälle, että taimia ei enää kuollut. Aita on erinomainen tuulen- ja näkösuoja. Jos olisin saanut valita, myös tontin toisella laidalla kasvaisi tuija-aita.

Mieheni vie jätteet huomenna kaatopaikalle. En ymmärrä, kuinka selvisimme ensimmäiset vuodet ilman peräkärryä. Neljän perheen yhteisenä ostoksena hankittu kärry on jatkuvassa käytössä niin meillä kuin muillakin omistajilla.

Siivoamista riitti myös laatoituksella. Koivut ovat pudottaneet siemeniä ihan hulluna! Vanha koivu on tiputtanut myös jonkin verran keltaisia lehtiä. Vähän huolettaa... Nyt ei ole ollut erityisen kuiva kesä, joten se ei selitä lehtien pudottamista.