Silmät, suu ja sielu

Sää kuin morsian: aurinko on paistanut mukavasti lämmittäen pilvettömältä taivaalta aamusta asti. Syötiin ulkona ja otettiin päiväunet viltin päällä nurmikolla. Juuri tällaista päivää kaipasin raskaan työviikon jälkeen.

 
Päivästä ei voi mitenkään tulla huono silloin, kun sen voi aloittaa juomalla kupin kahvia yöpaidassa terassin portailla. Ihmeellisen lämmintä voi vielä olla tähän aikaan vuodesta. Tänään ravintoa ovat saaneet silmät, suu ja sielu. Miten paljon iloa oma puutarha voikaan tuottaa!

Kuljeskelin koko pihan läpi kasteluletkun kanssa ja ihmettelin, miten sitkeästi jotkin kasvit yhä kukkivat. Tummakukkainen krassi jaksaa yhä, vaikka punainen sisar heitti veivinsä jo aikapäivää sitten. Ylioppilaan neilikat työntävät vielä uusia kukintoja, vaikka leikkasin ensimmäiset pois jo pari-kolme viikkoa sitten. Osa syysleimuista kukkii vielä. Ne levittävät voimakasta tuoksuaan koko pihaan. Muurikellokin kukkii vaikka olen laiminlyönyt sen kastelun ja jättänyt sen oman onnensa nojaan liian suurien naapureiden jalkoihin. Ruusuissa on runsaasti nuppuja. Komeamaksaruoho alkaa pikkuhiljaa muuttua vaaleanpunaiseksi. Siniset orvokit, violetit petuniat ja noolanat ovat kuin ihmeen kaupalla vironneet ja kukkivat komeasti, vaikka osan heitin jo pois ja jäljelle jääneetkin säästin vain siksi, että en ehtinyt siivota niitä pois. Valkoinen jalokärhö on alkanut kukkia uudelleen, eikä vaaleansinisetkään osoita mitään merkkiä kukinnan hiipumisesta. Krysanteemit, samettikukat, syyshortesiat ja tarhapiiskut ovat aivan parhaimmillaan.

Tämä maksaruoholajike on kasvutavaltaan tanakka ja tukeva eikä kaatuile samalla tavalla kuin altaan reunalla kasvattamani lajike. Se kehittelee kukkaansa pitkään ja hartaasti, mutta hyvää kannattaa odottaa. Kukinto on todella suuri.

  
Ainoa negatiivinen huomio tänään oli se, että joihinkin kasveihin on levinnyt härmää. Leikkasin saastuneita osia pois ennen kuin tauti pääsee leviämään. En tiedä, olisiko ne pitänyt hävittää polttamalla. Asia tuli mielen vasta, kun olin jo heittänyt ne kompostiin. Myös tomaateissa on jotain vikaa. Ihmeellistä kyllä kolmesta tomaattilajikkeestani vain yhdellä on tämä vaiva.

Osassa tomaateista on jokin kummallinen tauti: ne mätänevät/kuivuvat päästä. Kun kuivan osan leikkaa pois, tomaatti on muuten ihan syötävä.

Ehdin pitkästä aikaa kasvihuoneeseen. Olen murehtinut tomaattien hidasta kypsymistä, mutta nyt niitä olikin sitten kypsynyt. Tosin raakileita on vielä PALJON.

Minisydäntomaatteja on kypsynyt hiljalleen tasaiseen tahtiin, mutta raakileita on vielä paljon tässäkin tomaattilajikkeessa.

Kurkkuja on tullut tänä vuonna paljon. Syömme avomaankurkut tuoreina. Kun ne kuorii, ne ovat todella hyviä salaatissa tai leivän päällä. Amppelitomaatit ovat vihdoin alkaneet kypsyä. En arvannutkaan, että ne jäisivät noin pieniksi - ovat kuin kirsikkatomaatteja.

Viinisuolaheinä on ihana! Vaikka olemme nyppineet suurimpia lehtiä koko kesän lähes päivittäin salaattiin, aina se vaan kasvattaa uusia lehtiä.

Syksyn suloiset

Monet kasvit ovat jo lopettaneet kukintansa. Värejä on vähemmän. Mutta kun kulkee hiljaa ja malttaa katsella hetken, voi nähdä puutarhan optimistit. Ne kuiskivat: "Älä sure, älä itke. Kesä ei ole vielä ohi."

Köynnösruusu.

Hiirenvirna ja viimeinen kukka.

Pallokrysanteemi.

Myöhäinen? Ei kun aikainen: siemenistä kasvatettujen lupiinien ei pitänyt kukkia vielä ensimmäisenä vuotena. Tämä yksilö ei tiennyt sitä.

Kärhö se vaan kukkii ja kukkii...

Suloinen pari: petunia ja mirrinminttu.

Hunajakukka.

Rusoikikukat ujostelevat iltaisin ja vetävän kainosti terälehdet suppuun.

Väsynyt, mutta onnellinen

Olin töiden jälkeen ihan puolikuollut väsymyksestä. Ei yhtään olisi huvittanut mennä ulos. Menin kuitenkin, koska viikonloppuna ostamani taimet olivat yhä istuttamatta. Nyt olen iloinen. Kukkapenkki, jossa aloitin perennojen siirtelyn, on nyt valmis.

Paitsi että sorakantit puuttuvat. Ne saavat jäädä ensi vuoteen.

Kivikkokäenminttuja oli vain kolme taimea. Ne kasvoivat korkeiden perennojen välissä niin, että niitä ei näkynyt lainkaan. Siirsin ne nyt altaan reunalle kuunliljojen viereen. Vaikka pari päivää sitten uhosin heittävänä kuvassa vasemmalla olevat maksaruohot kompostiin, en kuitenkaan hennonut. Revin niitä vain sen verran, että siirtotaimet mahtuivat väliin.

Violetit syysleimut saivat paikan harmaamalvikin ja liljojen välissä olleesta kolosta. Penkin etureunasta poistuivat jalopähkämöt ja iso kasa päivänkakkaroita. Jalopähkämöt eivät viihtyneet paikassa ja päivänkakkarat olivat siemenistä levinneitä tunkeilijoita, jotka olin joka tapauksessa aikeissa siirtää. Uusiksi asukkaiksi tuli tämän vuoden taimia: punakärsämöitä ja harjaneilikoita. Sen näkee sitten vasta ensi vuonna, kun ne kukkivat ensimäistä kertaa, että sopivatko värit ja korkeudet ja kukinnan ajankohta kokonaisuuteen. Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät rakentamaan penkin siten, että eivät koskaan siirtele kasveja. Minä en ole onnistunut siinä vielä kertaakaan.

Nämä violetit syysleimut hurmasivat minut taimikaupassa. Minulla on jo vaaleanpunaisia (kahdessa paikassa), mutta tämä väri oli jotenkin hätkähdyttävä. Myös tuoksu on ihana: koko auto oli parfymoitu, kun kuljetin ne kotiin.

Miten hienosti ukonhatun väri sopiikaan uusien naapureidensa väriin! Oli hyvä idea ostaa koloon syysleimuja. Nyt penkissä on muitakin syyskukkijoita kuin vain nämä ukonhatut.

Vastakohtien voimaa

Kultapiiskut kasvavat suurena ryhmänä kaivon ja tuija-aidan välissä. Tuijat muodostavat hyvän taustan niille. Kukat hehkuvat tummaa vihreää vasten.

 
Puutarhassani ei pitänyt olla keltaista. (Halusin rajata väripalettini sinisiin, violetteihin, vaaleanpunaisiin, aniliininpunaisiin ja valkoisiin.) Sattumien kautta keltaista kuitenkin on puutarhassani siellä sun täällä. Vaikka olen vuosien kuluessa luopunut monista keltaisista perennoistani, silti niitä yhä on. Juuri tähän aikaan kultapiiskut kukkivat parhaimmillaan. Syksyä kohden tultaessa keltainen väri häiritsee minua vähemmän. Se ikään kuin kuuluu syksyyn.
 

Keltainen ja violetti ovat vastavärit. Sinipallo-ohdakkeen pyöreä muoto ja tarhapiiskun harsomainen kukinto luovat yhdessä myös hienon muotokontrastin.

 
Olen päättänyt tehdä tarhapiiskun kohdalla poikkeuksen. Se saa jäädä. Pidän sen tanakasta kasvutavasta. Se on hyvän näköinen koko kesän. Nyt loppukesästä se kukkiin yhtä aikaa sinipallo-ohdakkeen kanssa. Voisin pörhistellä, että olen taitava luomaan vastakohtien puutarhaa, kun sain näin komean vastaväriparin aikaiseksi. Mutta totta puhuakseni kaikki oli sattumaa. Tarhapiisku oli tontilla, kun muutimme. Jaoin kasvuston ja istutin kaivon taakse, koska muualla ei ollut paikkaa - kaivinkone riehui samanaikaisesti keskemmällä pihaa. Väliaikasesta hätäratkaisusta tuli pysyvä. Sinipallo-ohdakkeet sain samana kesänä anopilta pikkuisina siemenestä kasvatettuina sirkkalehtinä. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä ne olivat, milloin kukkivat, miten korkeaksi kasvavat. Istutin ne tarhapiiskun viereen kaivon toiselle puolelle. Yllätys oli riemastuttava, kun sitten vuotta myöhemmin ne kukkivat. Miten täydellisen parin ne kultapiiskun kanssa muodostavatkaan! Kun "tekkee vaan", välillä onnistuu ihan vahingossa.

Tänä kesänä siirsin kuunliljoja terijoensalavien alta kultapiiskujen eteen kaivon toiselle puolelle. Sinipallo-ohdakkeet ovat toisella puolella. Kuunliljat ovat toistaiseksi harvoja ja harittavia, mutta toivon niiden tuuheutuvan ensi kesänä, kun ne ovat kunnolla juurtuneet paikalleen. Myös tällä puolella kontrastit ovat silmiinpistäviä. Pidän erityisesti siitä, että kirjokuunliljojen kaksiväriset lehdet tekevät selvän värirajan sekä nurmikon, että kultapiiskujen varsien kanssa. Näin ryhmään tulee mielenkiintoa myös silloin, kun kultapiiskut eivät vielä kuki. Myös tuo kuunliljojen vapaasti nuokkuva kasvutapa toimii hyvin kultapiiskujen tanakan vertikaalisen kasvutavan parina.Tämä oli enemmän laskelmoitu muutos kuin ohdakkeet ryhmän toisella puolella.

Ihan maahumalassa

Maahumala on hauska, helppo, monipuolinen ja kiitollinen kasvi. Sillä saa nopeasti peitettyä suuria alueita. Se sopii myös erinomaisesti ruukkuun kesäkukkien parina. Lisäksi sitä on helppoa lisätä rönsyistä. Kaiken kukkuraksi se on ilmainen - sitä kasvaa Suomessa luonnonvaraisena. Jos sitä kastelee ja lannoittaa, lehdistä tulee suuria. Nurmikolla lehdet jäävät yleensä pieniksi. Väri vaihtelee kasvupaikan valon määrän mukaan. Kastelulannoksella värin saa taas vihreäksi, jos se on päässyt muuttumaan kelmeäksi. Omat maahumalani olen lisännyt kaikki ojasta löytämistäni rönsyistä. Tässä muutamia käyttökohteita.

Vasemmassa kuvassa maahumalaa maanpeittokasvina nurkkauksessa, jossa nurmikon ajaminen olisi hankalaa. Oikealla amppelissa kesäkukkien parina. Kesäkukat kiskoin jo pois, kun ne kuihtuivat, mutta maahumala näyttää hauskalta yksinkin. Maahumala sietää jonkin verran kuivuutta, mutta alkaa lurputtaa lehtiään, jos kosteutta on liian vähän. Onneksi se virkoaa nopeasti, kun sen kastelee.

Kun ruukkuun tökkää kesän alussa pari pientä pistokasta, niin kesän lopussa ruukku näyttää pitkäpartaiselta maahiselta. Oikealla alhaalla olevan kuvan ruukun maahuma oli viimevuotista. Talvetin sen lyhyeksi parturoituna vilpolassa talven yli. Maaliskuussa otin siitä latvapistokkaita maitopurkkeihin kasvamaan. Keväällä nostin ruukun ulos ja laitoin keskelle pelargonian. Siemenestä kasvatettu pelargonia oli ilmeisesti liian pieni. Se ei ole tykännyt maahumalan voimakkaasta kasvusta vaan on kitunut koko kesän. Sen sijaan samettikukat ja maahumala viihtyvät erinomaisesti yhdessä.

Vasemmassa kuvassa maahumala leviää luontevasti nurmikolle pensashanhikin alta. Oikealla olevassa kuvassa maahumala kasvaa maanpeittokasvina ojan rinteessä. Yksivuotinen viherlannosseos (viljatatar, hunajakukka ja veriapila) sekä koristekurpitsat antavat rehevyyttä tämän vuoden. Niiden alla maahumala on juurtunut hiljalleen. Ehkä ensi vuonna maahumala peittää jo koko rinteen eikä apukasveja enää tarvita. Toivon sitä.

Askel kerrallaan

Tietysti olin optimisti. Ehdin tehdä päivän työlistalta vain muutaman asian. Osittain siksi, että huomioni kiinnittyi aina johonkin muuhun kuin oli ollut tarkoitus. Oli kuolleita lehtiä ja kuivia kukkavarsia, kastelun tarpeessa olevia ruukkuja ja sitä sun tätä kitkemistä, siistimistä ja leikkaamista. Jatkan listan purkamista huomenna. Täytyy herätä ajoissa, jos aion ehtiä, sillä iltapäivälle on muuta menoa.

Mutta pistotien reunan sain valmiiksi: Laakakatajat ja punakärsämöt muuttivat sinne. Paikka on portin vieressä kadun puolella. Se ei siis näy tontilta, mutta on silti mielestäni tärkeä kohta, sillä viimeistellyt reunat antavat muun "epätasaisuuden" anteeksi. Vastaavasti epäsiistit reunat pilaavat muuten huolellisestikin pidetyn pihan. Olen vuosia kulkenut paikan ohi harmitellen, että tuossakin nuo rikkaruohot rehottavat. Nyt ihmettelen itseäni, miksen ollut aikaisemmin tehnyt sille mitään. Sama pitäisi tehdä seuraavaksi pistotien toiselle laidalle. Harmi kyllä kuvat olivat tärähtäneitä. Nyt siellä on jo pimeää. Kuvaan huomenna.

Sen sijaan näytän nyt kuvia pistotiestä tontin puolelta. Se on soratie ja saa ollakin. En ymmärrä ihmisten valtavaa tarvetta laatoittaa kaikki mahdolliset paikat. Minusta sora on kaunista ja sammaloituukin romanttisesti ajan mittaan. (Ajan patina luo vanhan puutarhan tunnelmaa.) Toki huoltamista on, pitää kitkeä ja haravoida, mutta kyllä laattojakin saa lakaista, jos haluaa pitää ne siisteinä. Pidän laatoista pieninä pintoina, mutta suuret alueet tekevät kokonaisuudesta helposti kovan.
  

Mikä ihmeen pistotie? No tämä, mikä kuvassa näkyy köynnöskaaren takana. Talon varsinainen sisäänkäynti on ollut aikanaan 50-luvulla tällä puolella taloa ja tie on siltä ajalta. Tosin olemme lyhentäneet sitä. Nykyisin sisäänkäynti on tontin toisella laidalla. (Tontti on kulmatontti.) Nykyisin pistotie on käytössä vain, jos peräkärry tai vene tuodaan pihaan, tai on juhlat, jolloin vieraiden autot eivät mahdu kaikki talon toiselle puolelle.

Olen pyrkinyt jakamaan puutarhaa osiin. Pistotien reunaan haluan vihreää seinämän, jonka läpi voi kulkea köynnöskaaren kautta. Oikealla oleva luumupuu on vielä pieni, mutta kasvaa kyllä. Vasemmalla puolella oli kameliajasmike, jonka siirsin eilen. Siihen ei siis nyt ole tulossa korkeampaa näkösuojaa, mitä nyt tuhkapensas tuosta kasvaa.

Pistotien päässä on rinneangervoaidanne, joka rajaa ruokailupaikkaa ja antaa näkösuojaa tielle päin. Keskellä aidannetta kasvaa riippaherne (näkyy kuvassa huonosti, katso linkistä toinen kuva). Vaikka se on pieni, se antaa sopivasti korkeutta ja luo intiimin tunnelman ruokaryhmän suojana. Puutarha-allas on tieltä katsottuna ryhmän oikealla puolella. Vasemmalla kasvaa matalia perennoja, jolloin näkymä altaalle ei peity terassilta katsottaessa.