Terveisiä Pariisin puistoista

Olimme perheen kanssa lomalla Pariisissa. Nähtävää oli niin paljon, että perhe laittoi etusijalle muuta kuin minun toivomani puutarhat. Noh, ei tämä vuodenaika olisi muutenkaan ollut niitä ajatellen paras ajankohta. Parissa puistossa sentään kävimme.

Luxembourgin palatsin vieressä on suuri puisto, jossa paikalliset viettivät leppoisaa sunnuntaipäivää retkeillen tai urheillen. Kalpeassa syysilmassa komeat krysanteemi-istutukset loistivat maisemassa kuin pienet värilyhdyt.

Puolikaaren muotoisen balusterikaiteen koristeena oli tasavälein jalallisia betoniruukkuja. Joka toinen istutus oli pallon muotoinen, joka toinen oli tehty metallituen avulla sen näköiseksi, kuin kukat roikkuisivat valtoimenaan kaiteen yli.

Luxembourgin palatsi on senaatin kokoontumispaikka ja suljettu yleisöltä. Rakennuksen päädyssä on kuitenkin taidemuseo, jossa oli tällä kertaa modernistien näyttely. Keskellä puistoa on suuri allas, jossa lapset uittivat leikkiveneitä.

Muotoonleikattuja plataanikujia oli joka puolella kaupunkia. Tämä kuja on Pariisin luonnontieteellisen museon puiston ympärillä. Koululaiset juoksivat siellä cooperintestiä.

Luonnontieteellisen museon rakennusten keskellä on suuri puutarha Jardin des Plantes. Tässä yrttitarhassa tuoksu oli sumuisesta ja viileästä säästä huolimatta tyrmäävä. En saanut jäädä kykkimään puskiin kameran kanssa (perhe kielsi) - olisin kuulemma jäänyt sinne tuntikausiksi. What are they talking about :) Kasvihuone jäi nyt näkemättä. Pitää tulla uudelleen.

Saman puiston toisella laidalla oli hedelmäpuu, jota epäilen persikkapuuksi. Mutta en ole ihan varma - puu oli aidan takana siten, että en ylettänyt hedelmiin. Kolme suurta korppia mekkaloi puun latvuksessa. Tuli mieleen jokin karmiva Grimmin veljesten satu.

Ilon väri on vihreä

Katsos jötkälettä! Ihan olin sinut tuonne jääkaapin perukoille unohtanut.

Kun perheessä asuu kaksi kania ja nainen, joka rakastaa perunaa, on juureslaatikko yleensä täynnä. Kaivoin laatikkoa ja ihmettelin, mitä vihreää porkkanapussien alta pilkistää. Kas, siellä olikin vielä yksi kesäkurpitsa - vieläpä iso sellainen! Ihme, että se oli yhä kunnossa, vaikka keräsin viimeisen sadon jo reilu kuukausi sitten.

Itse kasvatetut vihannekset maistuvat aina paremmilta kuin kaupasta ostetut. Pragmaatikko sanoisi, että lähellä tuotettu luomu on puhdasta ja siksi hyvää. Tunteellinen romantikko sanoo, että siinä maistuu rakkaus ja äidin ylpeys: minun pikku kesäkurpitsani, äidin oma mussukka.

No, pataan se kullannuppu (tai viidesosa siitä) pääsi ja maistui hyvältä. Aikanaan vannoin, että tämä on puutarhablogi, ja pysyn aiheessa. Poikkeus vahvistaa säännön, eikö? Sallittehan YHDEN ruokakuvan.

Kesäkurpitsa on hyvää myös ihan sellaisenaan, mutta erityisen paljon pidän siitä lihakastikkeessa haudutettuna. Naminami!

Sillä sipuli

Pakko on paras muusa. Tuli kiire saada viimeiset kukkasipulit maahan. Yksi oli homeessa (kuvassa keskellä). Heitin sen pois. Oli mistä heittää, sillä sipuleita oli monta pussillista.

 
Olimme perjantai-iltana ahkeroineet pihalla sen verran, että saimme pakolliset syystyöt valmiiksi, mutta erinäiset istutushommat jäivät yhä odottamaan. Lauantai-aamuna lentokoneessa lähetin taivaalle vienon toiveen, että talvi odottaisi vielä muutaman päivän. Kalenteristani ei löytynyt kukkasipulin mentävää aukkoa ja rukoilin armonaikaa. Viikonloppumatkaa ei voinut siirtää. Maanantaina työkaveri luki uutisotsikoista, että yöllä sataa lunta. Sain vipinää kinttuihin ja lähdin ajoissa töistä.

Satoi, mutta en antanut sen häiritä. Puin kumisaappaat ja paksusti villavaatetta. Kun kolme tuntia myöhemmin tulin takaisin sisään yltäpäältä multaisena ja märkänä, tupsupipo vinossa ja otsalamppu otsalla, mies nauroi, että nyt näytät kotitontulta. Sellainen oloni olikin. Tontussa yhdistyy huono pukeutumismaku, hieman huvittava onnellinen hymy ja kyky tehdä pieniä taikoja kodin hyväksi.

Paria viikkoa aikaisemmin kesken jäänyt kaivuutyö tuli vihdoin valmiiksi: Tein ruusuorapihlajan ympärille suihkulähteen viereen uuden kukkapenkin. Istutin sen täyteen kukkasipuleita. Keskelle kerrottuja vaaleanpunaisia (Angelique), niiden ympäri valkoisia papukaijatulppaaneita, ulkokehälle sinisiä hyasintteja ja eteen Korpikankaalta bonuspussina tuleet assyrianpikarililjat. Kehän reunaan soratien puolelle laitoin ketoneilikan pistokaslapsia ja toiseen reunaan itse lisättyjä punaisia belliksiä.

Anopin jouluruusu sai kodin ympyrän kupeesta. Syysvuokot saivat paikan kaivon takaa. Salkoruusut, loput ketoneilikat, mansikat ja kevätkaihonkukat peittelin säkkikankailla. Niiden istutus jääköön kevääseen. Jospa ensi keväänä en niin paljoa enää lisäisi kasveja... keskittyisin mieluummin hoitamaan jo olemassaolevia. (You wish...)

Lentokentältä mukaan tarttuneet vaaleanpunavalkoraidalliset Sorbet-tulppaanit istutin turveharkkokohopenkkiin kuunliljojen sekaan. Paikka on huono, sillä maa on penkissä hapanta, mutta muutakaan paikkaa en siihen hätään keksinyt. Jos ne säilyvät hengissä, keksin kesällä paremman paikan seuraavaksi vuodeksi.
 

Assyrian pikarililjat tulivat yllätyslahjana Korpikankaalta. Kiinnostavaa nähdä, millaisia ne sitten ovat!

Uusi mahdollisuus

Krassi kehittää runsaasti siemeniä. Keräsin niitä kesällä talteen ja kuivatin keittiön kaapin päällä. Pienet ja homeiset heitin pois. Pulleista kasvaa elinvoimaisia kasveja seuraavana vuonna.

Luontoäiti on metodeissaan selkeä. Se antaa suoran palautteen ilman mitään lisättyjä pehmennyksiä tai ylisanoja. Jos hoidat hyvin, puutarha kukoistaa. Jos hoidat huonosti, kaikki on juuri niin rempallaan, kuin ansaitsit. Joskus Hän on ankara, mutta antaa aina anteeksi. Joka vuosi tulee uusi kesä. Aina saat aloittaa alusta ja koettaa uudestaan. Pieneen kurttuiseen siemeneen kätkeytyy toivo, joka lohduttaa tappioiden jälkeen.

Osa pavuista jäi keräämättä silloin, kuin olisi sadon kannalta ollut paras hetki. Ei se mitään. Annoin niiden olla ja kehittää hyvät siemenet. Kun ne alkoivat nahistua, keräsin ne, ja levitin sanomalehden päälle kaapin päälle kuivumaan. Kuivista kuorista paljastui kauniita valkoisia siemeniä. Niissä on uuden sadon alku.

Kodin onni vaakalaudalla

Teot ja niiden seuraukset: Pelakuut kukkivat ja kukoistavat vilpolassa pakkasenpuremilta suojassa. Mutta mitä tapahtui kodinonnelle, joka jäi kohtalon pakkasyöksi portaille? Kiljuin kauhusta! Jos nimi on enne, tätä kasvia en halua tappaa! Nostin sen sisään, karistelin kuolleet osat ja puhuin sille lempeästi. Jospa se antaisi minulle anteeksi...

 
Yleensä riemastun lumentulosta. Eilen aamulla, kun näin ensilumen sataneen, hypin tasajalkaa kiukusta ja kiljuin: "Ei, ei, eiiiiii!". En tietenkään ollut seurannut säätiedotuksia. Ei mulla ole aikaa katsoa telkkaria, ja autoradiokin on rikki. Töissä on niin kiire, ettei ehdi edes uutisia vilkaista. Olen ollut onnellisesti uutispimennossa osittain omasta valinnasta. Omassa elämässä on nyt niin paljon kuormaa, että en enää jaksa kantaa maailman murheita sen lisäksi.

Kaiken kiireen keskellä puutarha on ollut lähes heitteillä. Normaalit syystyöt ovat kaikki myöhässä. Viime torstaina ehdin kuitenkin muutamaksi tunniksi ulos. Aloitin perennojen alasleikkausta, ja nostin maa-artisokat ja loput punajuuret maasta. Haravoinnin päätin jättää viikonloppuun. Mietin, mitä tekisin lukuisille perennoille, joita olin kasvattanut pistokkaina laatikoissa. Ensin ajattelin, että peittelen ne vain säkkikankailla ja pohdin asiaa keväällä. Mutta anopilta saatu iki-ihana jouluruusu odotti siinä juuret paljaina istutusta. Kukkasipuleitakin oli tullut tilattua. Samallahan ne ketoneilikatkin istuttaisi. Ja syysvuokot. Ja vuorenkilvet. Ja bellikset. Siinä sivussa voisi yhtä hyvin tehdä kurjenmiekkojen harvennuksen. Niinpä aloin kääntää maata... Oho, vähän lähti lapasesta, tulikin isompi kaivanto, kuin alkuun ajattelin. Sitten tuli pimeä. Sormet kangistuivat kohmeisiksi. Hommat jäivät kesken. "Ei haittaa, jatkan sitten lauantaina", ajattelin. Olihan pitkästä aikaa vapaa lauantai tiedossa.

Mutta perjantaina aamulla maa oli valkea! Tänään lauantaina tilanne on edelleen sama. Valmistaudun sotaan. Puen lämpökerraston toppa-asun alle ja piiloudun pipon suojaan. Nyt menen ulos ja uhmaan luontoäitiä. Mulla on hommat ja suunnitelmat. Pikku pakkanen saattaa olla haitta, mutta ei este. Kosta vad det kosta ville!

Huh, ehdin nipin napin ottaa maa-artisokat ajoissa maasta. Pienet mukulat jätin niille sijoilleen. Kunnon kimpaleita tuli ämpärillinen muutamasta mukulasta, jotka sain keväällä puutarhurisukulaiselta. Istutin ne entisen mansikkamaan nurkalle aitan taakse. Olen kuullut että kasvi leviää tehokkaasti. Olin ovela ja laitoin kaksi kovaa vastakkain: Karhunvattu valtasi jo masikkamaan toisen päädyn. Siinäpähän tappelevat kaksi kovaa vastakkain, katsotaan kumpi lopulta voittaa. Mansikat ovat jo pakolaisina erilaissa purkeissa ja ruukuissa, joten tanner on vapa avoimeen sotaan elintilasta.

Kuva on otettu torstaina. Perjantaina aamulla koko tekemätön työ oli hautautunut lumen alle.

Maan kaivaminen on tehokasta jumppaa ja mielen terapiaa. Ei tarvitse hakata nyrkkeilysäkkiä, kun käytää lapiota. Samalla, kun maa kääntyy, huolet valuvat hikinoroina selkää pitkin ja puhdistavat pään katkerista ajatuksista.

Näille sijoilleen työ sitten jäi. Huokaus... lähden etsimään lapiota lumen alta.

Anopin jouluruusu on ensimmäisenä hätäapulistalla. Tätä järjettömän kaunista kasvia EN tahdo menettää.

Viimeiset villitsijät

Maa-artisokat huiskuttelevat yhä vihreinä ja korkeina. Pitkien varsien päissä leiskuaa keltaiset kukat. Taitaa olla viimeiset hetket, pian on korjattava sato.

Ihmeellinen kelloköynnös! Yhä se vaan kasvaa ja kukkii. Miten ihanaa! Laitan tätä ensi vuonnakin.

Komeamaksaruoho kukkii näyttävästi. Rakastan tätä kasvia. Tanakka kasvutapa tekee kasvista kiitollisen kasvatettavan. Se on siistin ja hyvinhoidetun näköinen koko kasvukauden ajan, vaikka en itseasiassa hoida sitä muuten, kuin keväällä lannoitan. Kasvusto on jo niin tiivis, että oikeastaan se pitäisi jakaa. Ehkäpä otan tästä lapiolla palan ja siirrän altaa reunalle. Sieltä pitää karsia kurjenmiekkoja, jotka kasvat liian korkeiksi ja peittävät samalla näkymän altaalle.

Vaahteranlehtiä tulee meillä paljon. Yleensä viemme ne jätesäkeissä kaatopaikalle, mutta tänä vuonna teinkin toisin. Kasasin lehtiä perennapenkkeihin talvisuojaksi. Keväällä kaavin ne sitten uuden vihannespenkin pohjalle.

Vielä on värejä tallella. Osa omenapuista on jo varistanut lehtiään, toiset vasta aloittelevat.

Olipa huikean upea sää viikonloppuna. Ehdin onneksi nauttia säästä molempina päivinä vähän. Aloitin haravointiurakkaa ja leikkasin perennoja matalaksi. Kannoin talvenarkoja ruukkuistutuksia vilpolaan ja suojasin suurimpia säkkikankailla. Nyt, kun on pihavalaistus, työtä pystyi jatkamaan vielä pimeän tultuakin.

Kasvilavalta löytyi vielä muutama kurkku ja yksi kesäkurpitsa, jossa oli jo hieman pakkasenpuremaa.

Jo aikaa sitten matalaksi leikattu lipstikka oli versonut uutta kasvua. Miten suloista! Myös persiljat ja ruohosipuli olivat tehneet tuoretta kasvua. Lämmin syksy saa kasvitkin sekaisin.

Sormissa on ruusunpiikkejä. Ne menevät läpi hanskoista. Katsoin lauantaina pää kallellani juhannusruusuani ja sain yhtäkkisen kohtauksen. Olkoon vaikka väärä vuodenaika, aivan sama, puolet puskasta sai lähteä. Toispuoleisesti kasvanutta pensasta oli tuettu jos jonkinmoisin virityksin, ja aina se jotenkin ärsytti. Kyllä helpotti, kun sain sen parturoitua kauniin pyöreäksi ja terhakaksi. Otan kuvan myöhemmin (ehti tulla pimeä).

Samassa vimmassa päätin hävittää palavan rakkauden. Kasvusto on kumollaan joka vuosi ja rumentaa muuten niin kaunista penkkiä. Etsin keväällä koloon jonkin kauniin pensaan. Hirmuisen siivousvimman seurauksena myös jalopähkämöt joutuivat kompostiin. Mitä minä sellaisia kitukasvuisia vuodesta toiseen katselen, kun eivät suostu kasvamaan, vaikka paikkaa on vaihdettu moneen kertaan. Ja aivan villiksi heittäydyin, kun kylmän viileästi päätin, että kasvimaasta tulee keväällä havupenkki. Paikka on liian varjoisa, ei siellä oikein mikään viihdy. Teen keväällä entisen mansikkamaan (jonka karhunvattu on vähin äänin vallannut) kupeeseen kohopenkin, siitä tulkoon vihannesmaani. Mansikat lähtivät jo keväällä evakkoon suuriin ruukkuihin. Kas, kun en siitäkään muistanut blogissa kirjoittaa. Meillä nimitettiin sitä "mansikka-diasporaksi", sillä mansikkaruukkuja on ihan joka puolella pihaa!

Tunnelmoin lyhtyjen valossa. Ilta oli lämmin. Onni asuu pienissä asioissa.