Kodin onni vaakalaudalla

Teot ja niiden seuraukset: Pelakuut kukkivat ja kukoistavat vilpolassa pakkasenpuremilta suojassa. Mutta mitä tapahtui kodinonnelle, joka jäi kohtalon pakkasyöksi portaille? Kiljuin kauhusta! Jos nimi on enne, tätä kasvia en halua tappaa! Nostin sen sisään, karistelin kuolleet osat ja puhuin sille lempeästi. Jospa se antaisi minulle anteeksi...

 
Yleensä riemastun lumentulosta. Eilen aamulla, kun näin ensilumen sataneen, hypin tasajalkaa kiukusta ja kiljuin: "Ei, ei, eiiiiii!". En tietenkään ollut seurannut säätiedotuksia. Ei mulla ole aikaa katsoa telkkaria, ja autoradiokin on rikki. Töissä on niin kiire, ettei ehdi edes uutisia vilkaista. Olen ollut onnellisesti uutispimennossa osittain omasta valinnasta. Omassa elämässä on nyt niin paljon kuormaa, että en enää jaksa kantaa maailman murheita sen lisäksi.

Kaiken kiireen keskellä puutarha on ollut lähes heitteillä. Normaalit syystyöt ovat kaikki myöhässä. Viime torstaina ehdin kuitenkin muutamaksi tunniksi ulos. Aloitin perennojen alasleikkausta, ja nostin maa-artisokat ja loput punajuuret maasta. Haravoinnin päätin jättää viikonloppuun. Mietin, mitä tekisin lukuisille perennoille, joita olin kasvattanut pistokkaina laatikoissa. Ensin ajattelin, että peittelen ne vain säkkikankailla ja pohdin asiaa keväällä. Mutta anopilta saatu iki-ihana jouluruusu odotti siinä juuret paljaina istutusta. Kukkasipuleitakin oli tullut tilattua. Samallahan ne ketoneilikatkin istuttaisi. Ja syysvuokot. Ja vuorenkilvet. Ja bellikset. Siinä sivussa voisi yhtä hyvin tehdä kurjenmiekkojen harvennuksen. Niinpä aloin kääntää maata... Oho, vähän lähti lapasesta, tulikin isompi kaivanto, kuin alkuun ajattelin. Sitten tuli pimeä. Sormet kangistuivat kohmeisiksi. Hommat jäivät kesken. "Ei haittaa, jatkan sitten lauantaina", ajattelin. Olihan pitkästä aikaa vapaa lauantai tiedossa.

Mutta perjantaina aamulla maa oli valkea! Tänään lauantaina tilanne on edelleen sama. Valmistaudun sotaan. Puen lämpökerraston toppa-asun alle ja piiloudun pipon suojaan. Nyt menen ulos ja uhmaan luontoäitiä. Mulla on hommat ja suunnitelmat. Pikku pakkanen saattaa olla haitta, mutta ei este. Kosta vad det kosta ville!

Huh, ehdin nipin napin ottaa maa-artisokat ajoissa maasta. Pienet mukulat jätin niille sijoilleen. Kunnon kimpaleita tuli ämpärillinen muutamasta mukulasta, jotka sain keväällä puutarhurisukulaiselta. Istutin ne entisen mansikkamaan nurkalle aitan taakse. Olen kuullut että kasvi leviää tehokkaasti. Olin ovela ja laitoin kaksi kovaa vastakkain: Karhunvattu valtasi jo masikkamaan toisen päädyn. Siinäpähän tappelevat kaksi kovaa vastakkain, katsotaan kumpi lopulta voittaa. Mansikat ovat jo pakolaisina erilaissa purkeissa ja ruukuissa, joten tanner on vapa avoimeen sotaan elintilasta.

Kuva on otettu torstaina. Perjantaina aamulla koko tekemätön työ oli hautautunut lumen alle.

Maan kaivaminen on tehokasta jumppaa ja mielen terapiaa. Ei tarvitse hakata nyrkkeilysäkkiä, kun käytää lapiota. Samalla, kun maa kääntyy, huolet valuvat hikinoroina selkää pitkin ja puhdistavat pään katkerista ajatuksista.

Näille sijoilleen työ sitten jäi. Huokaus... lähden etsimään lapiota lumen alta.

Anopin jouluruusu on ensimmäisenä hätäapulistalla. Tätä järjettömän kaunista kasvia EN tahdo menettää.