Suloinen sammal

Nämä lasitettua savea olevat lampaat ja pajusta tehdyt kurjet ovat ainoat puutarhaveistokset, mitä minulla on. En ole halunnut enempää veistoksia, koska vaarana on erilaisten tyylien sekoittuminen epämääräiseksi sillisalaatiksi. Olen aina pitänyt lampaista, siksi näiden valinta oli lopulta aika helppo, vaikka veistoksien tarjonta on ylenpalttisen moninainen. Valitsin nämä myös aivan erityisestä syystä: pinta on rosoinen. Olen pitänyt näitä ulkona kesät talvet ja ihmetelly, miksi ne eivät suostu sammaloitumaan. Mutta tänään huomasin, että odotus on palkittu, kuoppaiseen pintaan on alkanut syntyä sammallaikkuja! Unelmani on, että jonain päivän ne ovat vihreä turkin peitossa.

 
Tiedän ihmisiä, jotka vihaavat sammalta ja jynssäävät sen pois mihin ikinä se sattuu asettumaan. En ole koskaan oikein ymmärtänyt sitä. Minusta sammaleet ovat kauniita ja ihanan pehmoisia. Ne tuovat juuri sellaista ajan patinaa ja vanhan puutarhan tunnelmaa, jota tavoittelen. Olen pyrkinyt edistämään sammalien leviämistä puutarhassani monin eri tavoin.

Olen iloinen. Pistotie on vihdoin alkanut sammaloitua. Koko kesän ajan jatkunut säännöllinen haravointi ja kitkeminen on edistänyt tiiviskasvuisen ja matalan sammalen muodostumista kivituhkan pintaan.

 
Punasaviruukut ja punaiset tiilet patinoituvat itsestään, kun niitä pesee vain varoen. Hankalaa on sen sijaan ollut pistotien pinnan sammaloimisprojekti. Olen antanut maa-ainesten levitä ohuelti kivituhkan päälle ja välillä kastellutkin tietä, jos on ollut pitkiä aikoja kuivaa. Sammal on lähtenyt kyllä kasvamaan, mutta samalla myös rikkaruohot ovat innostuneet. Isäntä ei oikein ymmärrä, haluaisi myrkyttää tienpätkän Roundupilla, mutta minä en anna. Sen sijaan olen uutteraasti kitkenyt sitä koko kesän. Välillä olen epäillyt järkeäni, onko tien sammaloituminen todella kaiken vaivan arvoista. Mutta kyllä se on. Pistotie on meidän kulmatonttimme kulkuaukko takapihalta kadulle. Se on vain noin kymmenen metriä pitkä ja nelisen metriä leveä, mutta se on aivan keskellä tonttia. En halua ajatella sitä tienä, jonka ympärillä puutarha on, vaan osana puutarhaa. Koska puutarhan hoitaminen on minulle ensisijaisesti tilan luomista, on tienpätkä maisemoitava kokonaisuuteen sopivaksi. Se ei ole aktiivisessa käytössä, sillä autot jätetään pääsisäänkäynnin eteen tontin toiselle puolelle. Mutta sitä käytetään silloin, kun peräkärry tai venetraileri tuodaan pihaan tai meille tulee vieraita. Sen vuoksi tie tulee pysymään tienä vastaisuudessakin, vaikka kaikkein mieluiten laittaisin siihen tietysti nurmikon ja kukkapenkkejä.

Vanhojen laattojen välit ovat jo mukavasti sammaloituneet. Mutta huoltoa ne vaativat - siellä missä on sammalta, siellä on myös rikkaruohoja, joten kitkemistä ei saa laiminlyödä.

Kasvimaan reunaa rajaavat turveharkot ovat jo vanhoja. Ne ovat sammaloituneet itsestään.

 
Tänään teimme tyttären kanssa "sammalmaalauksen" kesällä perustetulle turveharkkoreunaiselle kohopenkille. Turveharkot näyttävät ikäviltä uusina. Ne sammaloituvat ajan oloon, mutta minun makuuni liian hitaasti. Kuulin jostain vinkin, että sammaloitumista voi edistää sivelemällä harkot piimän ja sammalsilpun seoksella. En tiedä toimiiko se, mutta ainakin olemme nyt yrittäneet. 

Kävin keräämässä hylätyn hiekkakuopan reunalta sammalta (en siis tuhonnut metsämaisemaa) ja sekoitimme sen murusina neljään litraan vanhaa piimään. Haju oli... noh miten sen kauniisti sanoisi... sama kuin pikkuvauvan sinappivaipassa. Tytär piteli nenäänsä.

Sitten levitimme sammalpuuron harkkojen pinnalle.

Tässä seos on vielä märkää. Pari tuntia myöhemmin pinta oli jo tummentunut. Sitten vain odottelemme...

Nurmikolla sammal on ongelma, sillä se kestää huonosti kulutusta. Mutta tontin laidoilla ja kulmauksissa se saa minun puolestani levitä rauhassa. Omenapuut ovat kapealla kaistaleella talon ja tien välissä. Siellä sammal ei haittaa. Päin vastoin, eipähän tarvitse niin usein ajella ruohoa hankalassa paikassa.