Tunnustus

Vaaleanpunaiset esikot kukkivat suloisesti vilpolan ikkunalla. Aion istuttaa ne puutarhaan, kun maa keväällä sulaa.

Olen pitänyt blogin kanssa pari kuukautta taukoa. Se ei johdu siitä, ettenkö olis puuhaillut pihalla tai aloittanut valmisteluja ensi kesää varten. Asia on oikeastaan päin vastoin. Olen tehnyt paljon hauskoja, jänniä kiinnostavia ja innostavia juttuja sisällä ja ulkona - kuvannutkin ennätyspaljon. En vaan voi kertoa puuhistani täällä. Olen nimittäin alkanut tehdä puutarha-aiheisia juttuja erääseen lehteen. Teen niitä omassa puutarhassani. En paljasta mihin lehteen, koska mieluummin pysyttelisin täällä edelleen nimimerkin takana.

On ollut hankalaa (itse asiassa jo viime kesäkuusta alkaen), kun on täytynyt jättää asioita kertomatta etten pilaa juttujen uutuusarvoa. Myös kuvien kanssa on täytynyt olla pihi - parhaita kuvia ei ole voinut laittaa blogiin, koska niitä on täytynyt säästää varmuuden vuoksi, jos johonkin juttuun myöhemmin tarvitaan. Blogin pitäisi olla paikka, johon voi tehdä merkintöjä mitä puutarhassa on tehty milloinkin. Jos suuresta osasta asioista täytyy vaieta, mitä mieltä hommassa enää on? Tätä kysymystä olen pyörittänyt.

Nyt olen päättänyt, että pidän blogissa vuoden tauon. Siihen asti, kun sopimus lehden kanssa on voimassa. Sitten voin taas lörpötellä vapaasti ja kertoa myös jälkikäteen, mitä vuonna 2013 on tapahtunut. Seurailen kuitenkin teidän muiden puuhia ja toivotan kaikille oikein rehevästi vihertävää kevättä! Sormet multaan siskot!

Leikkasin viikonloppuna pelargoniat ja otin isoimpia oksia latvapistokkaiksi.

Auringonkukanversot  nostelevat päitään kattoikkunan alla. Nami nami - hyvää ja terveellistä.

Terveisiä Pariisin puistoista

Olimme perheen kanssa lomalla Pariisissa. Nähtävää oli niin paljon, että perhe laittoi etusijalle muuta kuin minun toivomani puutarhat. Noh, ei tämä vuodenaika olisi muutenkaan ollut niitä ajatellen paras ajankohta. Parissa puistossa sentään kävimme.

Luxembourgin palatsin vieressä on suuri puisto, jossa paikalliset viettivät leppoisaa sunnuntaipäivää retkeillen tai urheillen. Kalpeassa syysilmassa komeat krysanteemi-istutukset loistivat maisemassa kuin pienet värilyhdyt.

Puolikaaren muotoisen balusterikaiteen koristeena oli tasavälein jalallisia betoniruukkuja. Joka toinen istutus oli pallon muotoinen, joka toinen oli tehty metallituen avulla sen näköiseksi, kuin kukat roikkuisivat valtoimenaan kaiteen yli.

Luxembourgin palatsi on senaatin kokoontumispaikka ja suljettu yleisöltä. Rakennuksen päädyssä on kuitenkin taidemuseo, jossa oli tällä kertaa modernistien näyttely. Keskellä puistoa on suuri allas, jossa lapset uittivat leikkiveneitä.

Muotoonleikattuja plataanikujia oli joka puolella kaupunkia. Tämä kuja on Pariisin luonnontieteellisen museon puiston ympärillä. Koululaiset juoksivat siellä cooperintestiä.

Luonnontieteellisen museon rakennusten keskellä on suuri puutarha Jardin des Plantes. Tässä yrttitarhassa tuoksu oli sumuisesta ja viileästä säästä huolimatta tyrmäävä. En saanut jäädä kykkimään puskiin kameran kanssa (perhe kielsi) - olisin kuulemma jäänyt sinne tuntikausiksi. What are they talking about :) Kasvihuone jäi nyt näkemättä. Pitää tulla uudelleen.

Saman puiston toisella laidalla oli hedelmäpuu, jota epäilen persikkapuuksi. Mutta en ole ihan varma - puu oli aidan takana siten, että en ylettänyt hedelmiin. Kolme suurta korppia mekkaloi puun latvuksessa. Tuli mieleen jokin karmiva Grimmin veljesten satu.

Ilon väri on vihreä

Katsos jötkälettä! Ihan olin sinut tuonne jääkaapin perukoille unohtanut.

Kun perheessä asuu kaksi kania ja nainen, joka rakastaa perunaa, on juureslaatikko yleensä täynnä. Kaivoin laatikkoa ja ihmettelin, mitä vihreää porkkanapussien alta pilkistää. Kas, siellä olikin vielä yksi kesäkurpitsa - vieläpä iso sellainen! Ihme, että se oli yhä kunnossa, vaikka keräsin viimeisen sadon jo reilu kuukausi sitten.

Itse kasvatetut vihannekset maistuvat aina paremmilta kuin kaupasta ostetut. Pragmaatikko sanoisi, että lähellä tuotettu luomu on puhdasta ja siksi hyvää. Tunteellinen romantikko sanoo, että siinä maistuu rakkaus ja äidin ylpeys: minun pikku kesäkurpitsani, äidin oma mussukka.

No, pataan se kullannuppu (tai viidesosa siitä) pääsi ja maistui hyvältä. Aikanaan vannoin, että tämä on puutarhablogi, ja pysyn aiheessa. Poikkeus vahvistaa säännön, eikö? Sallittehan YHDEN ruokakuvan.

Kesäkurpitsa on hyvää myös ihan sellaisenaan, mutta erityisen paljon pidän siitä lihakastikkeessa haudutettuna. Naminami!

Sillä sipuli

Pakko on paras muusa. Tuli kiire saada viimeiset kukkasipulit maahan. Yksi oli homeessa (kuvassa keskellä). Heitin sen pois. Oli mistä heittää, sillä sipuleita oli monta pussillista.

 
Olimme perjantai-iltana ahkeroineet pihalla sen verran, että saimme pakolliset syystyöt valmiiksi, mutta erinäiset istutushommat jäivät yhä odottamaan. Lauantai-aamuna lentokoneessa lähetin taivaalle vienon toiveen, että talvi odottaisi vielä muutaman päivän. Kalenteristani ei löytynyt kukkasipulin mentävää aukkoa ja rukoilin armonaikaa. Viikonloppumatkaa ei voinut siirtää. Maanantaina työkaveri luki uutisotsikoista, että yöllä sataa lunta. Sain vipinää kinttuihin ja lähdin ajoissa töistä.

Satoi, mutta en antanut sen häiritä. Puin kumisaappaat ja paksusti villavaatetta. Kun kolme tuntia myöhemmin tulin takaisin sisään yltäpäältä multaisena ja märkänä, tupsupipo vinossa ja otsalamppu otsalla, mies nauroi, että nyt näytät kotitontulta. Sellainen oloni olikin. Tontussa yhdistyy huono pukeutumismaku, hieman huvittava onnellinen hymy ja kyky tehdä pieniä taikoja kodin hyväksi.

Paria viikkoa aikaisemmin kesken jäänyt kaivuutyö tuli vihdoin valmiiksi: Tein ruusuorapihlajan ympärille suihkulähteen viereen uuden kukkapenkin. Istutin sen täyteen kukkasipuleita. Keskelle kerrottuja vaaleanpunaisia (Angelique), niiden ympäri valkoisia papukaijatulppaaneita, ulkokehälle sinisiä hyasintteja ja eteen Korpikankaalta bonuspussina tuleet assyrianpikarililjat. Kehän reunaan soratien puolelle laitoin ketoneilikan pistokaslapsia ja toiseen reunaan itse lisättyjä punaisia belliksiä.

Anopin jouluruusu sai kodin ympyrän kupeesta. Syysvuokot saivat paikan kaivon takaa. Salkoruusut, loput ketoneilikat, mansikat ja kevätkaihonkukat peittelin säkkikankailla. Niiden istutus jääköön kevääseen. Jospa ensi keväänä en niin paljoa enää lisäisi kasveja... keskittyisin mieluummin hoitamaan jo olemassaolevia. (You wish...)

Lentokentältä mukaan tarttuneet vaaleanpunavalkoraidalliset Sorbet-tulppaanit istutin turveharkkokohopenkkiin kuunliljojen sekaan. Paikka on huono, sillä maa on penkissä hapanta, mutta muutakaan paikkaa en siihen hätään keksinyt. Jos ne säilyvät hengissä, keksin kesällä paremman paikan seuraavaksi vuodeksi.
 

Assyrian pikarililjat tulivat yllätyslahjana Korpikankaalta. Kiinnostavaa nähdä, millaisia ne sitten ovat!

Uusi mahdollisuus

Krassi kehittää runsaasti siemeniä. Keräsin niitä kesällä talteen ja kuivatin keittiön kaapin päällä. Pienet ja homeiset heitin pois. Pulleista kasvaa elinvoimaisia kasveja seuraavana vuonna.

Luontoäiti on metodeissaan selkeä. Se antaa suoran palautteen ilman mitään lisättyjä pehmennyksiä tai ylisanoja. Jos hoidat hyvin, puutarha kukoistaa. Jos hoidat huonosti, kaikki on juuri niin rempallaan, kuin ansaitsit. Joskus Hän on ankara, mutta antaa aina anteeksi. Joka vuosi tulee uusi kesä. Aina saat aloittaa alusta ja koettaa uudestaan. Pieneen kurttuiseen siemeneen kätkeytyy toivo, joka lohduttaa tappioiden jälkeen.

Osa pavuista jäi keräämättä silloin, kuin olisi sadon kannalta ollut paras hetki. Ei se mitään. Annoin niiden olla ja kehittää hyvät siemenet. Kun ne alkoivat nahistua, keräsin ne, ja levitin sanomalehden päälle kaapin päälle kuivumaan. Kuivista kuorista paljastui kauniita valkoisia siemeniä. Niissä on uuden sadon alku.

Kodin onni vaakalaudalla

Teot ja niiden seuraukset: Pelakuut kukkivat ja kukoistavat vilpolassa pakkasenpuremilta suojassa. Mutta mitä tapahtui kodinonnelle, joka jäi kohtalon pakkasyöksi portaille? Kiljuin kauhusta! Jos nimi on enne, tätä kasvia en halua tappaa! Nostin sen sisään, karistelin kuolleet osat ja puhuin sille lempeästi. Jospa se antaisi minulle anteeksi...

 
Yleensä riemastun lumentulosta. Eilen aamulla, kun näin ensilumen sataneen, hypin tasajalkaa kiukusta ja kiljuin: "Ei, ei, eiiiiii!". En tietenkään ollut seurannut säätiedotuksia. Ei mulla ole aikaa katsoa telkkaria, ja autoradiokin on rikki. Töissä on niin kiire, ettei ehdi edes uutisia vilkaista. Olen ollut onnellisesti uutispimennossa osittain omasta valinnasta. Omassa elämässä on nyt niin paljon kuormaa, että en enää jaksa kantaa maailman murheita sen lisäksi.

Kaiken kiireen keskellä puutarha on ollut lähes heitteillä. Normaalit syystyöt ovat kaikki myöhässä. Viime torstaina ehdin kuitenkin muutamaksi tunniksi ulos. Aloitin perennojen alasleikkausta, ja nostin maa-artisokat ja loput punajuuret maasta. Haravoinnin päätin jättää viikonloppuun. Mietin, mitä tekisin lukuisille perennoille, joita olin kasvattanut pistokkaina laatikoissa. Ensin ajattelin, että peittelen ne vain säkkikankailla ja pohdin asiaa keväällä. Mutta anopilta saatu iki-ihana jouluruusu odotti siinä juuret paljaina istutusta. Kukkasipuleitakin oli tullut tilattua. Samallahan ne ketoneilikatkin istuttaisi. Ja syysvuokot. Ja vuorenkilvet. Ja bellikset. Siinä sivussa voisi yhtä hyvin tehdä kurjenmiekkojen harvennuksen. Niinpä aloin kääntää maata... Oho, vähän lähti lapasesta, tulikin isompi kaivanto, kuin alkuun ajattelin. Sitten tuli pimeä. Sormet kangistuivat kohmeisiksi. Hommat jäivät kesken. "Ei haittaa, jatkan sitten lauantaina", ajattelin. Olihan pitkästä aikaa vapaa lauantai tiedossa.

Mutta perjantaina aamulla maa oli valkea! Tänään lauantaina tilanne on edelleen sama. Valmistaudun sotaan. Puen lämpökerraston toppa-asun alle ja piiloudun pipon suojaan. Nyt menen ulos ja uhmaan luontoäitiä. Mulla on hommat ja suunnitelmat. Pikku pakkanen saattaa olla haitta, mutta ei este. Kosta vad det kosta ville!

Huh, ehdin nipin napin ottaa maa-artisokat ajoissa maasta. Pienet mukulat jätin niille sijoilleen. Kunnon kimpaleita tuli ämpärillinen muutamasta mukulasta, jotka sain keväällä puutarhurisukulaiselta. Istutin ne entisen mansikkamaan nurkalle aitan taakse. Olen kuullut että kasvi leviää tehokkaasti. Olin ovela ja laitoin kaksi kovaa vastakkain: Karhunvattu valtasi jo masikkamaan toisen päädyn. Siinäpähän tappelevat kaksi kovaa vastakkain, katsotaan kumpi lopulta voittaa. Mansikat ovat jo pakolaisina erilaissa purkeissa ja ruukuissa, joten tanner on vapa avoimeen sotaan elintilasta.

Kuva on otettu torstaina. Perjantaina aamulla koko tekemätön työ oli hautautunut lumen alle.

Maan kaivaminen on tehokasta jumppaa ja mielen terapiaa. Ei tarvitse hakata nyrkkeilysäkkiä, kun käytää lapiota. Samalla, kun maa kääntyy, huolet valuvat hikinoroina selkää pitkin ja puhdistavat pään katkerista ajatuksista.

Näille sijoilleen työ sitten jäi. Huokaus... lähden etsimään lapiota lumen alta.

Anopin jouluruusu on ensimmäisenä hätäapulistalla. Tätä järjettömän kaunista kasvia EN tahdo menettää.