Karua kauneutta

On ollut harvinaisen leuto talvi. Lunta on satanut muutaman kerran, mutta se on sulanut parissa päivässä pois. Mutta nyt on maa pysynyt valkeana jo muutamia päiviä. Pienikin lumikerros piirtää esiin oksistojen rakenteet ja tuo esiin maiseman muodot. Talven estetiikassa on jotain surumielistä ja riipaisevaa. Se saa ihmisen muistamaan oman pienuutensa.

Riippakoivun paljaat oksat ovat ihmeen kauniita.

Pyykkipojat värjöttelevät narulla kuin parvi lintuja puhelinlangalla.

Pihallamme kasvaa neljä suurta koivua. Ne imevät tolkuttomasti vettä ja kasvattavat juuriaan kiusallisen laajalle alueelle.  Siten ne tekevät perennapenkkien ja kasvimaan kasvuoloista vaikeat. Mutta pidän niistä silti. Korkeat puut tuovat turvallisuuden tunnetta. Ne nousevat korkealle talojen kattojen ylle ja tekevät maisemasta luonnonläheisen tiiviistikin asutulla alueella. Onneksi naapurimmekin ovat tämän ymmärtäneet. Lähes kaikilla pihoilla lähialueellamme kasvaa suuria puita: koivuja, kuusia, haapoja ja vaahteroita.

Penkki sai jäädä talveksi ulos. Mieheni maalasi sen veneisiin tarkoitetulla kaksikomponenttimaalilla, joten sen PITÄISI kestää. Keväällä sen sitten näemme, onko ruostetta tai maalin hilseilyä.

Riippaherne on hupaisa talviasussaan. Se näyttää karvaiselta.

Rinneangervo on kaunis aina, sekä talvella että kesällä. Talvella sen oksiston tyylikäs muoto pääsee esiin. Kesällä se kukkii runsaasti vaaleanpunaisin kukin. Lisäksi se on helppo, sitä ei tarvitse leikata tai tukea tai erityisemmin muutenkaan hoitaa. Se ei kärsi lumikuormasta eikä pallellu kovilla pakkasilla. Keväisin heitän sille runsaasti kanankakkaa. Pitkillä helteillä kastelen. Siinä se.

Alppiruusut ja minä emme ole vielä oikein löytäneet yhteistä säveltä. Muutaman yksilön tapettuani olen kiitollinen, että nämä kaksi etupihalla kasvavaa ovat säilyneet hengissä parin talven yli. Mutta eivät ne varsinaisesti kukoista. Olen kai kastellut ja lannoittanut liian vähän.